Hyvän seikkailupäivän resepti?

Reppu täynnä kaakaota, ystävät, joustava aikataulu, luonnon häkellyttävä hiljaisuus, kamera ja pari lumista yllätysmomenttia, joiden jäljiltä olo tuntui suorastaan sankarilliselta. Tällä viikolla on saatu ladattua muistojen matkalaukkua roimasti – elämään on astellut uusia ihmisiä ja jalat ovat tallanneet mielettömissä maisemissa.

Ystävämme Tom kysyi tiistai-iltana kiinnostaisiko meitä lähteä päivävaellukselle Korouoman jääputouksille, jotka ovat Suomen suurimmat lajissaan. Harvinaista kyllä, työkalenterini näytti pitkästä aikaa siltä, että pieni modifiointi onnistuisi ja järjestin päivän vapaaksi. Kurvasimme keskiviikkoaamuna ystäviemme pihaan, lastasimme Tomin ja Lucan kanssa auton takakonttiin neljä pulkkaa ja neljä reppua, jotka olivat täynnä eväitä, juotavaa, kameroita sekä retkivälineitä.

Nostimme muina naisina ja miehinä aurinkolasit silmillemme ja otimme suunnaksi Posion. Taakse jäivät Rovaniemen loskaisen ruskeat kadut, liikenteen hälinä ja alikulkusiltojen upottavat vesilammikot. Maiseman muuttuessa lumisemmaksi alkoi tuntua, että hoppukos tässä on vielä talvelle sanoa hyvästejä – vielä ehtii nautiskella hetken kevättalven parhaimmista päivistä! Koen ainakin itse juuri maalis-huhtikuun olevan parasta talviaikaa täällä pohjoisessa. Lunta riittää, rinteet ovat vielä auki, hiihtoladut kunnossa, päivät ovat aurinkoisia ja illalla kahdeksaltakin on vielä valoisaa. Ei voi valittaa, melkoinen talviparatiisi tämä paikka, jota kodikseen saa kutsua.

Reilun tunnin ajomatkan jälkeen poppoomme saapui keskelle täyttä talvea, valmiina valloittamaan Korouoman kanjoni. Otimme suunnaksi noin kahdeksan kilometrin pituisen Koronjään reitin, joka kulkee vanhaa hevostietä pitkin ensin Hannunkalliolle ja siitä pikkuhiljaa alas kanjoniin. Alkureitti sujui vaivattomasti ilman mitään etenemisongelmia, koska reittiä oli kuljettu ahkerasti edellispäivien lumisateesta huolimatta eikä lumi yltänyt muutenkaan kuin hiukan nilkkojen yläpuolelle.

Välillä hurautimme mäkiä alas pulkalla, osuimme vahingossa penkkaan ja kierähdimme kohti alamäkeä syvän lumen syövereihin. Sieltä olikin mielenkiintoista kömpiä ylös, jokainen askel ja kädenpainallus kun upotti vain syvemmälle hankeen. Videolla on tallella muutama spontaani ilonkiljahdus ja kikatus yllättävien mutkien aiheuttamista pulkkaharhailuista.

Reitti on korkeuseroista johtuen vaativa ja sen huomasi etenkin näin talviaikaan, kun lunta oli runsaasti. Kun lähdimme etenemään Hannunkalliolta alas kanjonille, reitti muuttui hyvin lumiseksi ja lunta oli koko ajan vähintään puoleen pohkeeseen tai polveen. Kanjonilla reittiä ei oltu kävelty juurikaan (joissain kohdin ei ollenkaan), vaan reitin joutui tekemään jonon ensimmäinen – muut yrittivät kulkea perässä samoja upottavia askelmia.

Erittäin autenttinen talvimiljöö piti huolen siitä, että itse kukin sai lyllertää lumessa vyötäröä tai lantiota myöten – kaksimetriset vähemmän, alle 1,5 metriset hieman enemmän. Noina kolmena kilometrinä olisin antanut mitä tahansa siitä, että jalassa olisi ollut talvipopojen lisäksi lumikengät. No, ensi talvena osaamme lähteä viisaampana kanjonin talviseikkailureitille.

Kanjonia kulkiessamme näimme kolme isoa jääputousta: Jaska Jokusen, Ruskean virran ja Mammutin. Olivat melkoisia ilmestyksiä, näille eivät kuvat anna mitään oikeutta. Jadenvihreiden ja mentholinsinisten jääkertymien rinnalla olo oli vähintäänkin yhtä mitätön kuin pienellä kirpulla. Tuomas kävi hyppelemässä Mammutin vierellä, kovin on mies pienen näköinen tämän talvijättiläisen kyljessä.

Välillä poikkesimme reitiltä kokeilemaan miten syvää lumi olikaan. Todistettavasti ainakin 1,8 metriä syvää – ei olisi tästä naisesta näkynyt jälkeäkään, jos olisin tuonne hypännyt. Lenkkarikelejä Korouomalla saa odotella tovin, mutta vakaana tarkoituksenamme on suunnistaa kokemaan myös kesäinen kanjoni. Toivottavasti vastaan ei kävele alueella viihtynyt karhu ja ilvekset.

Mammutilta kanjoninlaavulle oli enää hyvin lyhyt matka. Tulipaikalla oli onneksi vielä pieni hiillos edellisten retkeilijöiden jäljiltä (he olivat tulleet helpompaa reittiä ja skipanneet kanjonin). Levillä asuva italialaisystävämme Luca ei ollut moksiskaan arktisesta seikkailusta – laavulla hän luopui hetkeksi lumisista kengistään ja antoi oranssina leimuavan tulen lämmittää lumessa dipattuja varpaita ja farkkuja.

Pienen tankkauksen jälkeen edessä oli vielä viimeinen etappi: nousu ylöspäin. Mieli oli hyvä, vaikka seikkailuporukan etureisiä poltteli ja väsymys painoi. Autolle päästyämme oli vuorossa pieni pakkausoperaatio. Loppumatka sujui hiljaisissa tunnelmissa, taisi kaikkia ramaista sen verran, etteivät kielenkannat enää taittuneet aiempien tuntien tapaan.

Ensi viikolla on tiedossa talviloma. Silloin nelipyöräinen kuljettaa meidät, Burtonit ja lomamielen Leville Lucasin luokse. Toivon, että tuolloinkin muistojen matkalaukku saa täytteekseen tällaisia samanlaisia yllättäviä, ihania ja rakkaita kokemuksia kuin keskiviikkona Korouomalla.

Lue myös:

Hulvaton jengi Vaattunkikönkäällä

Ikimuistoisin lomaviikko

Soihin meni