Mietitkö usein miksi tekee mieli makeaa? Oletko koskaan luvannut itsellesi, että tällä kertaa syöt vain yhden? Yhden palan suklaata. Yhden pullan. Vähän jälkiruokaa. Ja huomannut pian käyväsi päässäsi tuttua neuvottelua:

Vielä yksi.

Huomenna olen taas tarkempi.

No, nyt tämä päivä meni jo.

Syön nämä pois, niin huomenna niitä ei enää ole.

Jos tämä kuulostaa tutulta, olet ehkä käyttänyt vuosia yrittämällä ratkaista ongelmaa itsekurilla.

Kun rakas ihminen, se ongelma ei ole koskaan ollut se, ettet yritä tarpeeksi. Yrität ratkaista väärää ongelmaa.

Tiedän omasta kokemuksesta, miltä tuntuu, kun suhde ruokaan ei to-del-la-kaan ole vapaa.

Minulla on taustallani vakava sokeririippuvuus. Ruoka ei ollut vain ruokaa: se oli palkinto onnistumisesta, helpotus vaikeaan oloon, mielihyvää, lohtua – ja aivan liian usein asia, jonka ympärillä pääni kävi helkatin väsyttävää keskustelua.

Syönkö?

En syö.

No vähän.

Huomenna lopetan.

Olen ollut nyt yli kuusi vuotta sokerista raittiina. Ja yksi suurimmista asioista, jonka raittius on minulle antanut, ei ole pienempi vaatekoko.

Se on hiljaisuus päässäni.

Minun ei enää tarvitse neuvotella sokerin kanssa joka päivä.

Oman toipumiseni jälkeen kouluttauduin sokeririippuvuuden hoidon ammattilaiseksi, ja vuosien valmennustyö on vahvistanut yhden asian yhä uudelleen: kaikkien ongelma ei ratkea neuvolla “syö kaikkea kohtuudella”.

Koska kaikille meille se kohtuus ei ole neutraali lähtökohta.

Jos ensimmäinen pala käynnistää toistuvasti taistelun seuraavasta, kysymys ei ehkä olekaan siitä, miten saisit lisää itsekuria.

Paljon kiinnostavampi kysymys on: Miksi makeanhimo saa sinusta niin voimakkaan otteen – ja mitä sille voi oikeasti tehdä?

Lue myös: Näin pääsin eroon sokeririippuvuudesta ja laihduin 30 kiloa

Ensimmäinen asia, jonka haluan sinun ymmärtävän: ruokakäyttäytyminen ei ole luonnetesti.

Syömiseen vaikuttavat samanaikaisesti esimerkiksi nälkä, kylläisyys, uni, stressi, ympäristö, opitut tavat, tunteet, ruoan saatavuus ja aivojen palkitsemisjärjestelmä.

Siksi “minun pitäisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni” on usein surkea hoitosuunnitelma.

Tahdonvoimalla voi vastustaa jotakin asiaa hetken. Mutta jos joudut käymään samaa taistelua pääsi sisällä aamusta iltaan, ongelma ei välttämättä ole tahdonvoiman määrä. Ongelma voi olla siinä, että olet rakentanut elämän, jossa joudut käyttämään sitä jatkuvasti.

Ajattele sitä näin:

Jos kengässäsi on kivi, voit opetella kävelemään kivun kanssa. Tai voit ottaa kiven pois. Kehittämässäni sokerista vapautumisen menetelmässä minua kiinnostaa jälkimmäinen.

Hyvin maistuva ruoka aktivoi aivojen palkitsemiseen ja motivaatioon liittyviä järjestelmiä. Tämä itsessään on täysin normaalia.

Ruoan ja syömisen kuuluukin tuntua hyvältä. Ongelma syntyy silloin, kun tietyistä ruoista muodostuu poikkeuksellisen voimakkaita, toistuvia palkintsemisreaktioita.

Aivot oppivat yhteyksiä.

Sohva + Netflix = jotain hyvää.

Kahvi = pulla.

Stressaava työpäivä = herkku.

Perjantai = palkinto.

Surullinen olo = syöminen.

Jonkin ajan kuluttua sinun ei tarvitse edes olla fyysisesti nälkäinen. Pelkkä tilanne voi käynnistää halun.

Tämän vuoksi mieliteko ei aina tarkoita, että kehosi tarvitsee kyseistä ruokaa. Se voi tarkoittaa, että aivosi ovat oppineet odottamaan palkintoa tietyssä tilanteessa – ja ihana asia on, että opittua käyttäytymistä voidaan myös opetella uudelleen.

“Kaikkea kohtuudella” toimii joillekin. Mutta sitten on ihmisiä, joille yksi pala ei todellakaan tarkoita yhtä.

Sen yhden palan jälkeen aivot heräävät ja alkaa kunnon juttutuokio ja neuvottelu itsensä kanssa:

Voisinko ottaa toisen?

No otan vielä tämän.

Tämä päivä meni jo pilalle.

Aloitan huomenna.

Syön nämä nyt pois, ettei niitä ole huomenna.

Ja yhtäkkiä huomaat käyneesi jälleen saman keskustelun itsesi kanssa. Jos tunnistat tämän, haluan sinun kiinnittävän huomiota yhteen asiaan: mitä sinun syömiskäytöksessäsi tapahtuu ensimmäisen annoksen jälkeen?

Tämä kysymys on usein paljon hyödyllisempi kuin se, kuinka paljon itsekuria sinulla on.

Kaikki voimakas makeanhimo ei tarkoita sokeri- tai ruokariippuvuutta. Riippuvuustyyppisessä syömisessä olennaista on muun muassa käyttäytymisen hallinnan vaikeutuminen ja sen jatkuminen haitoista huolimatta.

Mutta jos tietyt ruoat käynnistävät sinussa toistuvasti kokemuksen siitä, ettet enää päätäkään täysin itse, mitä seuraavaksi tapahtuu, sitä ei kannata vähätellä.

Minulle tämän ymmärtäminen oli ratkaisevaa. Vapauteni ei löytynyt siitä, että opettelin syömään sokeria “oikein”.

Se löytyi siitä, että lakkasin käymästä jatkuvaa neuvottelua sellaisen asian kanssa, jonka tiesin vievän minut turmioon.

Jos päiväsi koostuu niukasta aamiaisesta, kahvista, kiireestä, satunnaisista välipaloista ja illalla valtavasta nälästä, ei ole kovin mystistä, että illalla itsehillintä tuntuu katoavan. Keho tarvitsee energiaa, ja väsyneet, nälkäiset aivot ovat huomattavasti kiinnostuneempia nopeasti palkitsevasta frankenfoodista (= sokerista) kuin parsakaalista.

Aivot oppivat sen, mitä niille toistuvasti tarjoamme.

Kun päivään kuuluu jatkuvasti pieniä syömiskertoja, makeita makuja, napostelua ja voimakkaasti palkitsevia ruokia, aivojen palkitsemis- ja oppimisjärjestelmät saavat jatkuvasti ruokaan liittyviä vihjeitä: kohta jotain hyvää, vielä vähän, mitä seuraavaksi?

Dopamiini ei ole yksinkertaisesti “mielihyvähormoni”, vaan se osallistuu muun muassa motivaatioon, oppimiseen ja palkinnon tavoitteluun. Kun tietty ruoka, kellonaika, sohva, kahvikuppi tai tunnetila yhdistyy toistuvasti syömiseen, aivot voivat alkaa ennakoida palkintoa jo ennen kuin olet ottanut ensimmäistäkään suupalaa.

Siksi ratkaisu ei aina ole yrittää vastustaa mielitekoa kovempaa.

Joskus tehokkaampaa on vähentää niitä tilanteita, joissa aivot joutuvat ylipäätään käymään jatkuvaa neuvottelua ruoasta.

Tähän LUJA-menetelmäni perustuu.

Emme keskity vain siihen, mitä ruokavaliosta poistetaan, vaan ennen kaikkea siihen, mitä tilalle rakennetaan: riittävästi oikeaa ruokaa, proteiinia ja kylläisyyttä, selkeä ruokarytmi, vähemmän napostelua, liikettä, unta ja palautumista.

Kun ateriat oikeasti kyllästävät eikä seuraavaa makupalkintoa tule vähän väliä, moni huomaa vähitellen jotain kiinnostavaa: ruoka alkaa pitää vähemmän meteliä päässä.

Tämä ei tarkoita, että “dopamiini nollautuu” tai että aivot maagisesti resetoituvat muutamassa päivässä. Ihmisen neurobiologia on paljon monimutkaisempi.

Sen sijaan jatkuva altistuminen ruokaan liittyville vihjeille voi vähentyä, nälän ja kylläisyyden tunnistaminen voi helpottua ja opitut yhteydet tiettyjen tilanteiden ja syömisen välillä voivat alkaa heikentyä, kun niitä ei vahvisteta kerta toisensa jälkeen.

Tämä on yksi syy siihen, miksi olen itse kokenut vähähiilihydraattisen, eläinperäiseen ruokaan painottuvan ravinnon ja ketoosin niin merkittävinä työkaluina omassa toipumisessani.

Kun nälkä, syöminen ja jatkuva palkinnon etsiminen eivät enää hallinneet päivää samalla tavalla, tilalle tuli jotain paljon arvokkaampaa: ruokarauha.

LUJAssa minua kiinnostaa juuri tämä kokonaisuus. Ei se, mitä vaaka näyttää, vaan mitä tapahtuu nälällesi, mieliteoillesi, energiallesi ja ennen kaikkea ruokaan kohdistuvalle ajatustyölle, kun arki ei enää rakennu jatkuvan napostelun ja seuraavan palkinnon odottamisen ympärille.

Koska parhaimmillaan muutos tuntuu siltä, ettei sinun tarvitse enää taistella itseäsi vastaan koko ajan.

Oletko huomannut, että hyvin nukutun yön jälkeen elämä näyttää erilaiselta kuin kolmen huonon yön jälkeen? Se ei ole sattumaa.

Univaje vaikuttaa ruokahalun säätelyyn, palkkiohakuisuuteen ja siihen, kuinka houkuttelevilta energiapitoiset ruoat tuntuvat. Myös stressillä on merkitystä.

Siksi en usko hyvinvointiin, jossa ihmisen käteen annetaan ruokavalio ja käsketään suorittaa se täydellisesti.

Ihminen ei syö tiukasti kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa. Me syömme keskellä raastavaa avioeroprosessia. Kiireistä työpäivää. Lasten sairastelua. Huonosti nukuttua yötä. Yksinäistä sunnuntaita. Juhlia. Pettymystä. Hormonaalisia muutoksia. Ja joskus sitä tuikitavallista keskiviikkoa, jolloin mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta tekisi vain hirveästi mieli jotain hyvää.

Toimivan muutoksen täytyy kestää elämä.

Minusta yksi sokerista luopumisen suurimmista hyödyistä ei ole edes se, mitä tapahtui keholleni.

Se on hiljaisuus – ettei tarvitse käydä jatkuvasti kauppaa itseni kanssa. Kun ruoka, laihtuminen, syöminen tai oma keho vie jatkuvasti kaistaa ajatuksista, se varastaa samalla kapasiteettia kaikelta muulta: työltä, ihmissuhteilta, palautumiselta, luovuudelta, elämältä.

Vapaus on arvokasta, koska se synnyttää sulle lisää toimintakykyisiä tunteja vuorokauteen.

Vuosien aikana olen huomannut saman asian uudelleen ja uudelleen: tieto ei yksin muuta käyttäytymistä.

Voit tietää valtavasti ravitsemuksesta ja silti syödä tavalla, joka tekee sinulle pahaa. Voit tietää, että uni on tärkeää ja valvoa joka yö.

Voit ymmärtää, että sokeri käynnistää sinussa hallitsemattoman kierteen ja silti löytää itsesi sen ääreltä uudestaan.

Muutos tarvitsee tiedon lisäksi tekoja, rakennetta ja riittävästi toistoa.

Siksi LUJA ei perustu ajatukseen täydellisestä ihmisestä. Se perustuu harjoitteluun.

LUJA-viikolla lähdemme rakentamaan perustaa, jossa ruokailulla on selkeä rytmi, jatkuva napostelu vähenee, oikea ruoka lisää kylläisyyttä ja keho saa myös liikettä ja palautumista.

Samalla alat tarkastella aivan eri tavalla sitä, mikä sinun syömistäsi oikeasti ohjaa.

Nälkä? Tapa? Väsymys? Stressi? Palkinnon tarve? Triggeri? Vai jokin ruoka-aine, jonka kohdalla kohtuus muuttuu kerta toisensa jälkeen hallinnan menettämiseksi?

Seitsemän päivää ei paranna vuosien ongelmia, enkä lupaa sinulle sellaista.

Mutta seitsemässä päivässä voit saada ensimmäisen kokemuksen siitä, ettei syömisen ja hyvän olon löytymisen tarvi olla niin vaikeaa.

Olen nähnyt valmennuksissani ihmisten huomaavan jo lyhyessä ajassa muutoksia esimerkiksi mieliteoissa, ruokailun hallinnan kokemuksessa, turvotuksessa, vireydessä ja siinä, kuinka paljon ruokaa tulee päivän aikana ajateltua.

Jokaisen keho ja lähtötilanne ovat erilaisia, joten tuloksetkin ovat yksilöllisiä.

Mutta LUJA-viikon tärkein tarkoitus ei ole tehdä sinusta seitsemässä päivässä uutta ihmistä. Sen tarkoitus on näyttää sinulle suunta.

Joskus kaikkein ratkaisevin kokemus on se, että oivaltaa: “Hetkinen. Minähän pystyn tähän.”

Jos tämä teksti tuntui epämiellyttävän tutulta, en halua sinun päättävän taas, että ensi maanantaina “ryhdistäydyt”.

Kysy itseltäsi sen sijaan mitä minun pitäisi tehdä tällä kertaa eri tavalla?

Jos pelkkä laihduttaminen ja ruokavaliot kuten keto olisi ratkaisu, ne olisivat todennäköisesti toimineet jo.

Pysyvä muutos ei rakennu itsensä rankaisemiselle, vaan itsensä ja oman kehonsa ymmärrykselle, selkeille rajoille, toimivalle ympäristölle ja riittävän monta kertaa toistetuille uusille valinnoille.

LUJA-viikko on seitsemän päivän käytännönläheinen aloitus sinulle, joka et halua enää vain tietää, mitä pitäisi tehdä – vaan haluat alkaa tehdä sen käytännössä.

Tervetuloa mukaan!

Lue myös: Kanawokki | Kokemuksia geenitesteistä | TRE-menetelmä