Kevät, se tuntuu kyllä nyt jokaikisessä solussa. Rupattelin tänään stooreihin siitä kuinka olen levitellyt pihan painavia lumikuormia sulaneille alueille, jotta saisimme ruohikon nopeammin näkyviin. Järkevästä en tiedä, ja väliäkös sillä. Pääasia, että päätä saa nollattua ja hapen kulkemaan – käsillä tekeminen tekee aina niin hyvää ajatuksille sekä keholle.

Bongasin pihalta ensimmäiset silmut meidän mustaherukkapensaista ja sormiin jäi aivan ihana herukoiden tuoksu (saisipa tätä pullotettuna!). Viime aikoina olen miettinyt paljon ajankäyttöäni ja sitä miten suhtaudun asioihin: työhön, arkeen, ihmisiin. Sitä helposti tekee kaikesta vaivihkaa liian monimutkaista ja siksi nämä pienet ajatushautomohetket ovat tehneet ihan hyvää.

Tänään sitä lunta lapioidessani mielessäni pyöri esimerkiksi kysymys siitä milloin lakkasin valokuvaamasta arkisia asioita ihan vain koska nautin siitä? Tuli todella surullinen olo, kun muistin että muutamia vuosia sitten tapanani oli vain lähteä itsekseni kuvaamaan, koska se oli niin rentouttavaa.

Toisaalta, juuri näin voi käydä, kun jostakin rakkaasta harrastuksesta tulee työ (jossa on usein tiukkoja deadlineja). En ole tarttunut kameraan aikoihin muun kuin työn vuoksi, muutoin se on nököttänyt uskollisesti työpisteen hyllyllä. Toivon löytäväni kuvaamisen ilon uudestaan, ja se vaatii lisää rauhallisuutta työarkeen. Tänään otettiin askel hyvään suuntaan, kun tuli kutkuttava fiilis hakea kamera sisätiloista ja ikuistaa juurevan kevään tuntua ihkaoikeisiin ja niin epätäydellisiin kuviin.

Kaiken tämän pohdinnan taustalla on ollut yksinkertaisesti se, että tänään oli pitkästä aikaa omaa aikaa ilman velvotteita ja sain tehdä ihan mitä halusin. Luin oikeaa kirjaa, opiskelin ihan vain itseäni (en blogijuttuja) varten ja annoin auringon lämmittää meikittömiä kasvoja. Tätä janoan lisää, ja tiedän että se tila on saavutettavissa. Milloin arjesta tuli niin paineista, etten ole enää huomioinut niitä pieniä, mutta huikeita juttuja ja höpötellyt niistä täälläkin?

Lauantain lumenluontihommien keskellä minulle kirkastui muutakin kuin edellä mainitut: aloitin tänään viikon paaston. Tämä kevyen spontaani päätös tuntuu hyvältä luissa ja ytimissä (ei silti huolta, ilman valmisteluja paastoa ei olla aloittamassa). Kertoilen paastoviikon fiiliksiäni enemmän varmasti Instastoorieni puolella kuluvan viikon aikana ja jos siltä tuntuu, myös 4-5 paastopäivää riittää vallan mainiosti. Katsotaan mitä keho pyytää ja mihin se taipuu. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että fyysisessä ja henkisessä kehossa on meneillään pieni kevätjumitus ja kaipaan vähän paaston tuomaa kirkkautta. Katsotaan miten minun käy.

Kevyemmät arkipostaukset jäivät vähemmälle, kun sairastuin reilut kolmisen vuotta sitten post-traumaattiseen stressireaktioon ja elämästä tuli monin eri tavoin pelkkää selviytymistä. Surusta käsin on paha fiilistellä ja koska en ole halunnut ikinä ylläpitää mitään kulissiratkaisuja, päätin muuttaa blogin linjaa vähän asiapitoisempaan suuntaan, samalla kun elin ja kävin tilaani johtaneita kokemuksiani läpi itsekseni. Se oli hyvä päätös, jolla kunnioitin ennen kaikkea itseäni ja omia rajojani. Sen avulla sain luotua tarvittavan tilan – suojakuplan – maailmalta ja ihmisten mielipiteiltä.

Toisaalta asiassa on sekin puoli, että kun käy läpi ihan oikeasti merkittäviä asioita, niiden rinnalla on aivan se ja sama minkä värinen lattia kotona on, söikö vaaleanpunaiselta vai valkoiselta lautaselta, ostiko luomuvoita vai irtokarkkeja, mahtuiko vanhaan kesämekkoon tai oliko lomareissulla kivaa. Moni arkinen asia tuntuu, ja onkin lopulta hyvin mitätöntä kokonaiskuvan rinnalla.

Tämä kevät on kohdellut pääosin todella lempeästi ja minulla on mieleni sopukoissa hento toivon vire keveydestä. Tasapainoilu sen suhteen mitä jakaa itsestään ja arjestaan ei ole aina helppoa, kun juttuja on seuraamassa tätänykyä himpun vajaa 50 000 ihmistä joka kuukausi. Se on joskus jopa vähän pelottavaa, mutta toivon että pelosta huolimatta ne ei-niin-tärkeät arkisetkin ajatukset raivaavat vielä pikkuhiljaa tietään tänne, jos tiedän niiden tuovan iloa itselleni tai teille.

Kuvat Hannamari Rahkonen