Kaikki vanhaa taloa remontoineet tietävät, että purkutöissä ja purkujätteen hävittämisessä on lähes yhtä paljon hommaa kuin uuden rakentamisessakin. Minä en tiennyt. Mutta nyt todellakin tiedän! Vaikka talossa ei ole ollut tarkoitus purkaa kaikkea mahdollista, vaan ainoastaan pari vinttikomeroa ja keittiön komerot plus jotakin pientä sieltä sun täältä, niin työn sekä jätteen määrä on ollut kyllä melkoisen suuri.

Hyvä asia talon kunnon kannalta on ollut se, että tässä talossa kaikki on aikanaan tehty äärimmäisen huolellisesti ja talo on säilyttänyt ryhdikkyytensä vuosikymmenten ajan. Mutta purkuhommien kannalta on ollut aavistuksen haastavaa, että rakenteista löytyi toinen toistaan järeämpiä runkoja ja jytkympiä nauloja. Tässä vaiheessa, näin jälkikäteen ajateltuna; en ikimaailmassa olisi selvinnyt purkuhommista yksin.

Lue myös Johannan aiempi juttusarjan osa: Koti on siellä missä mummula

“Mutta ei minulla ole ketään kuka auttaisi”– uskomus sai kovastikin kyytiä, kun otin vaan tämän (hullun)rohkean hyppäyksen taloremppamaailmaan. Todellisuuteni tähän asti näin itsenäisenä naisihmisenä on ollut se, että kaikki miehisetkin hommatkin ovat olleet aivan omissa käsissäni ja perhepiirissämme ei miehisiä apuvoimia yksinkertaisesti ole ollut käytettävissä.

Nyt tiesin kyllä ihan lähtökohtaisestikin, että tässä projektissa tulen apua tarvitsemaan, vaikka minulla ei ollut hajuakaan mistä tuon avun tulen löytämään.

Liekö tämä ollut sitten ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen niin vahvasti ollut sillä taajuudella, että olen oikeasti valmis (ja pakotettu) ottamaan apua vastaan ja heittänyt ikuisesti itsekseen kaikesta selviävä-roolin narikkaan. Olen nimittäin saanut aivan käsittämättömän määrän apua, asiantuntemusta ja kannustusta projektilleni.

Ihan paras kommentti tähän liittyen tulikin putkarilta, kenen kanssa pohdimme ilmanvaihtoputken kulkua talossa. Sanoin putkarille, että mummuni muistaa vielä aika hyvin asioita talosta, mutta tuota ilmanvaihtoputken tilannetta hän ei välttämättä kyllä tiedä. Johon putkari totesi että: “ Jos mummusi on ollut yhtään samanlainen kuin sinä, niin hänhän on istunut tuolla katolla silloin kun tuota kyseistä putkea on asennettu.” Jepjep. Oma innokkuuteni ja “asiantuntemukseni” on vissiin tullut monille selväksi :D.

No mutta, palatakseni purkuapuasioihin, niin siinä jos missä minulla kävi aivan uskomaton tuuri, että ihanan luottokampaajani kautta sain vihiä paikallisesta hyväntekeväisyysjärjestö Igc Ry:sta, johon tämän kampaajani mies kuuluu.

Sattumaa tai ei, mutta kas kas, kun tämä kyseinen mies vielä sattui poikkeamaan vaimonsa liikkeessä juuri silloin kun minun kutrejani laitettiin kuosiin ja pääsin haastelemaan häntä samantien mahdollisen talkooavun suhteen. Siitä lähtikin ihan mieletön yhteistyö ja sain tästä porukasta niin suuren avun, että nyt tuntuu siltä, etten mitenkään olisi tullut toimeen ilman heitä.

93-vuotias mummoni, tämän vanhan talon entinen asukki huokasi ihan sydän sykkyrällä, hämmästyksissään, että: “On se vaan hienoa, että näin hyviä ihmisiä on olemassa”, seuratessaan sivusta tämän melko puskista ilmaantuneen auttaja-armeijan touhuja. Itsekin olen edelleenkin aivan ihmeissäni tämän loistoporukan tehokkuudesta, osaamisesta, viitseliäisyydestä, tahdosta, voimasta, asenteesta ja suuresta sydämestä, jolla hommia tehdään.

Olen tässä projektissani törmännyt monenmoisiin ajatuksiin ja asenteisiin (onneksi pääasiassa ihan positiivisiin), mutta tämän porukan asenne on jotain aivan omaa luokkaansa riippumatta siitä, mitä asioita eteen tupsahtaa. Kultaiset kukot ovat joutuneet tekemään jo useissa heille järjestämissäni talkoissa kaikista ikävimmät hommat koko työmaallani.

Kertaakaan kukaan heistä ei ole valitellut tai huokaillut haastavien hommien edessä vaan aina on tartuttu hymyssä suin ja hervottomalla tilannekomiikalla höystettynä ihan kaikkiin vastaan tuleviin hanttihommiin.

Igc Ry eli Islanders Golden Club Ry:n jäseniä yhdistää työskentely Saarioisten tehtaalla, kunnossapitopuolen tehtävissä. Tämä tekeväinen ja osaavainen porukka on viihtynyt vapaa-ajallakin keskenään ja pikkuhiljaa heille kypsyi ajatus siitä, että miksi ei voisi kehittää loistavassa porukassa hengailua ja yhdessä tekemistä vielä isommin muidenkin hyödyksi.

Niinpä tämä sydämellinen porukka päätti perustaa hyväntekeväisyysjärjestön, jonka puitteissa he tekevät jonkun verran talkookeikkoja pientä korvausta vastaan. Nämä talkookohteista saadut palkkiot he taasen jakavat taas edelleen valitsemiinsa hyväntekeväisyyskohteisiin.

Ihan mielettömän hienoa vanhan ajan talkoo- ja auttamishenkeä. Minustakin on aivan huippuajatus, että näiden Kultaisten kukkojen välityksellä minäkin pääsen osaltani auttamaan joitakin tuentarvitsijoita maksamani palkkion muodossa. Hyvään tarkoitukseen menee siis ihan jokainen euro näitä kyseisiä “palkkarahoja”.

Kuten aikaisemmassa postauksessanikin olen todennut, niin koskaan ei voi tietää mitä kohtaamisia uudet projektit tuovat tullessaan. Tämä pikkuinen talo, pikkuruisen mäen nyppylällä on tuonut minun elämääni aivan mielettömiä kohtaamisia ja nyt jo niin rakkaita uusia tuttavuuksia. Elämä on kyllä aikas yllättävä ja siisti seikkailu! Blogiseikkailussani jatketaan ihan pian jo kohti uutta ja kaunista pintaa. Seuraavassa kirjoituksessani on luvassa välähdyksiä sisustusmateriaalivalinnoistani. Pysykäähän siis kanavalla!