Spontaani sunnuntaipyöräily muuttui toissapäivänä 20 kilometrin lenkiksi – sisältäen pari yllätysreittiä. Pienoisen eksymisen seurauksena päädyimme keskelle upottavaa suota, jonka armoilla edes läskipyöräni ei suostunut liikahtamaan eteenpäin.

Kuten arvata saattaa, yksin emme matkaamme suon äärellä taittaneet, vaan seuraamme liittyi noin miljoonan hyttysen parvi. Olin tietysti unohtanut kotiin luonnollisen hyttysaineen. Noh, pahkuroillahan tässä vaiheessa kesää ollaan muutenkin, joten ajattelin että mitäs pienistä.

Märällä suolla polkiessani huomasin, ettei pyörä niin vain liikukaan. Ei, vaikka renkaassa on kokoa ainakin tuplat normaaliin maastopyörään ja jalat käyvät kuin hitaat tai nopeat vispilät. Onneksi suo on aika lempeä kaatumispaikka. Olette aika lähellä tätä tragikoomista mielikuvaa, jos kuvittelette 149 senttisen kääpiön läskipyörän alla suohon painautuneena ja naama nutturalla. Kuvamateriaalilta säästyttiin, sillä kamera oli mieheni repun sijaan omassani, haha. Oli tämä kaatuminen silti miellyttävämpi kuin ensimmäiseni, silloinhan kaaduin vauhdin loppuessa sivuttain keskelle kuusta.

Yllä rikospaikka, joka näyttää yllättävän viattomalta äkkiseltään katsottuna.

Yritin polkea suossa monta kertaa, mutta vauhti loppui kesken alituiseen. Ei väliä sillä kuinka nopeasti, hitaasti, lempeästi tai lujasti yritti polkea – liikkeen ylläpito oli mahdotonta. Lopulta oli myönnettävä upottavan suon olevan liikaa jopa yleensä kaikesta selviävälle pyöräritarilleni.

Huusin polkiessani ja ärsytysmittarini noustessa MENE MENE MENE! -huutoa enkä oikein tiedä huusinko sitä loppujen lopuksi itselleni vai kaksirenkaiselleni. Apua siitä ei hirveästi ollut, sillä loppureitti meni suolla lompsimiseksi uskollisten sääskiparvien seuratessa.

Etenimme suoreittiä noin 300 metriä eteenpäin ja näimme vihdoin edessämme hieman kuivempaa kangasmetsää. Olenkohan koskaan ollut kangasmetsästä niin innoissani kuin tuona hetkenä? Epäilen.

Reitti johdatti pian oikealle reitille ja pitkospuille. Aika pian koko suoepisodi alkoi naurattaa ja huomasin sanovani, että kyseinen hairahdus oli oikeastaan tosi hauska. Olen edelleen samaa mieltä.

Koko reissumme tavoitteena oli mennä Korkalovaaran lähteelle ja loppujen lopuksi sinne pääsimmekin, hieman eri reittiä vain. Matka pitkittyi entisestään, sillä välissä oli syötävä mustikoista painavia varpuja tyhjiksi ja tankata sisuksiimme jääkylmää lähdevettä.

Rovaniemen maastopyöräreitit ovat hauskoja, mutta on myönnettävä että kyllä se taitaa olla se reitiltä eksyminen, joka tuottaa niitä varmimmin mieleen piirtyviä muistoja. Olen varma, ettei tätä reissua voi unohtaa. Siitä muistuttavat kipeät kankut, nämä kuvat, ”muutama” hyttysenpiston aiheuttama paukama sekä pari naarmua jaloissa. Kotiin polkiessa mukana oli keventynyt ja rauhallinen mieli, joka oli vietävä vielä saunaan.

Aika kymppi sunnuntai.