Pelko se on helppoa – etenkin ratkaisujen tekeminen pelosta käsin.

Siihen nivoutuu annos suoranaista oman elämänsä ja ratkaisujen vähättelyä sekä paikalleen jumiutumista. Pelosta toimiminen on itse asiassa monesti niin helppoa, että sitä ei edes pysähdy ajattelemaan saatika huomaa – se asustaa meissä kuin formula-auton vauhdilla kurvaileva automaatio, joka ohittaa kapasiteettimme muistaa kaikkien niiden vaihtoehtoisten ratkaisujen olemassaolon silloin kun on aika päättää.

Ajattelin tässä paremman arjen myllerryksessä kääntää myös näitä aivojen syvempiä ajatusrallejani ylösalaisin. Kokeilla pientä käänteistemppua, istuttaa tilalle uutta ja muistuttaa siitä itseäni syksyn mittaan mantran lailla.

Rohkeudesta käsin toimiminen kuulostaa hirveän jännittävältä. Myös pelottavalta, koska se tarkoittaa että on tuotava jotain uutta tutun ja turvallisen rinnalle. Noiden kahden sanan sisällä on hykerryttävä mahdollisuuksien maailma – ja siellä ei muuten aina onnistu. Luulen, että juuri epäonnistumisen pelon vuoksi rohkeudesta käsin toimiminen tuo meille ihmisille mieleen ennemmin kauhun aaltoja kuin muutoksen hinkua.

Tornionjokivarren kasvateilla on meän kielessä ilmaisu, jota etenkin isäni käyttää usein: ole rohki rohkea! Tuohon lauseeseen sisältyy kannustava pohjavire, annos eteenpäin sysäävää vauhtia ja siinä on vähän sama ajatus kuin rohkeudesta käsin toimimisella.

Kaiken tämän ajatuskelan alla olen miettinyt paljonkin sitä mitä rohkeus voisi tarkoittaa käytännössä – jos unohtaisinkin pelon useammin ja toimisin enemmän rohkeudesta käsin.

Se voisi tarkoittaa sitä, että olisin julkisesti enemmän mieltä asioista – oman puolison ja ystävien seurassa tämä ei ole mikään ongelma. Hienotunteisuus on tietyissä hetkissä kultaa, mutta en kaihda tahdikasta suoraan puhumista mikäli jokin asia hiertää ihmissuhteissa tai työprojekteissa. Haaste onkin tämä tekstin leikkikenttäni: minulla on esimerkiksi odottanut luonnoksissa kolmen vuoden ajan juttu (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta – saisinkohan sen julkaistua, jos päättäisin toimia rohkeudesta käsin?

Rohkeus voisi olla myös sitä, että dippaisin itseni tänä syksynä avantoon ja pitäisin entistä tiukemmin kiinni niistä maailman arkisimmista hyvinvoinnin kulmakivistä kuten hauskasta liikunnasta, säännöllisestä ulkoilusta (elämälle kiitos koirasta!) ja riittävistä yöunista – koska joskus nämä kaikki itsestäänselvyydet on liiankin helppo unohtaa arjen vyöryessä päälle.

Yksi tärkeä rohkeuden paikka on kuitenkin tämä: että oppisin suhtautumaan tunteeseeni huijarisyndroomasta välinpitämättömämmin ja haastaisin itseäni enemmän. Käsikirjoittaja Katri Manninen on tehnyt aiheesta todella mielenkiintoisen videon, jossa hän tuo tähän mennessä parhaan kuulemani näkökulman aiheeseen: kyseessä on inhimmillinen vääristymä.

Hänen mukaansa arvostamme asioita, joiden eteen näemme paljon vaivaa. Huijarisyndrooman tunteita syntyy helposti silloin, jos olemme työssämme luontaisesti hyviä ja nopeita. Tämän seurauksena tekeminen tuntuu meille (liian) helpolta, emme arvosta työpanostamme riittävästi ja mielessämme alkaa pyöriä ajatuskela siitä kuinka emme ole tehneet riittävästi tai kohta muille selviää että olemme oikeasti ihan surkeita.

Onkin huvittavaa, että sillä samalla hetkellä unohdamme, että tekemämme työ ei ole välttämättä muille helppoa tai itsestäänselvyys. Itse asiassa saman työn tekeminen voisi olla heille vaikeaa tai jopa mahdotonta – ja nimenomaan siksi he arvostavat sitä.

Kun meiltä jää puuttumaan Katrin mainitsema wow-kokemus omasta työstä/tekemisestä, huijarisyndrooma nostaa helposti päätään, mutta siitäkin voi päästä eteenpäin haastamalla itseään ja kääntämällä huomion itsestämme muihin pohtimalla miten voisin palvella muita taidoillamme entistä paremmin.

Toisaalta, on olemassa jo iso liuta asioita joita olen tehnyt rohkeudesta. Kieltäydyin syksylle kolmesta eri luentopyynnöstä, koska en kokenut että elämässäni olisi nyt oikea hetki esiintymiselle. Rakastan esiintymistä ja luennointia, mutta sen aika on myöhemmin.

Kieltäydyin myös isosta ruokaan liittyvästä kansainvälisestä projektista, joka olisi uran kannalta hyvä, mutta joka ei vain tuntunut oikealta tai innostavalta.

Sain rohkeutta nostaa kissan pöydälle läheisessä ystävyyssuhteessa, jossa ei ollut ollut hetkeen hyvä olla – tämän seurauksena olemme entistä ehompia yhdessä.

Oman rohkeutensa äärelle on toisinaan hyvä pysähtyä ja siihen kannustan jok’ikistä. Parhaimmillaan sitä hoksaa, että sitähän on jo hyvällä matkalla rohki rohkeaksi.

Kuvat Hannamari Rahkonen