Ihmisyydestä, inhimmillisyydestä ja elämästä

Elämässä on aikoja, ja aikoja.

Elän niistä tällä hetkellä niitä hieman raskaampia. En tiedä onko moinen tunnetila näkynyt täällä, omaa toimintaa kun on toisinaan vaikeaa tarkastella ulkopuolisen silmin. On vain se oma kupla, ja toisaalta, mitäpä muuta voisi olla. Elämme ja katselemme mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta lähinnä omasta vinkkelistämme käsin.

Olen pyöritellyt näitä ajatuksia kauan, jo viime vuoden kesästä ja syksystä. Halunnut puhuakin, mutta se on tuntunut niin pelottavalta. Nyt koen, että olen vähän valmiimpi eikä ajatus jakamisesta ahdista. Lyhyestä tarina kaunis: ajauduin melkein burn outiin viime syksynä. Kerta ei ollut ensimmäinen ja kaikki meni uusiksi. Sen piti olla onnellisinta aikaani, kirjoitinhan ensimmäistä kirjaani. Kaikki ei kuitenkaan mene aina käsikirjoituksien mukaan. Ja koska kerta ei ollut ensimmäinen, olin vastakkain sen kysymyksen kanssa miksi minulle aina käy näin. Oli tervehdyttävää oivaltaa, etten voi muuttua tai muuttaa toimintaani (käytösmallejani) niin kauan kuin en ymmärrä miksi toimin tietyllä kaavalla tai mikä tunne ajaa minut toimimaan tietyllä tavalla. Onneksi ymmärrän tänään hieman paremmin.

Olen tilanteessa, jossa koko identiteettini on purettu osiin. Opettelen käsittelemään vieraita epämiellyttäviä tunteita kuten vihaa, pelkoa ja surua. Häpeää, joka ei oikeasti kuulu tähän osoitteeseen, vaan jonkun muun kannettavaksi. Juuri nyt ei tarvitse tietää mitä haluan tai mitä olen. Tulevaisuus näyttää mitkä palaset kuuluvat siihen oikeasti, mitkä ovat olleet ulkoaohjautuneita ja minuuteen kuulumattomia.

”Ei ole oikeita tai vääriä tunteita tai tuntemuksia, on vain oma kokemuksemme.”

Sydänjuuria painaviin asioihin löytyy harvoin ratkaisu vain pinnallisista asioista kuten oikeasta ruokavaliosta (mitä se edes on?), ulkonäöstä ja työstä. Olotilat, käytösmallit ja pelot kumpuavat jostain syvempää. On ensin raivattava pois pintaa, jotta voi ehkä jokin päivä löytää kuopasta niitä todellisia tunnemuistoja, kohtaamisia ja kokemuksia, jotka ovat muovanneet meistä sitä mitä olemme tänään. Joillakin ne ovat parempia, joillakin huonompia. Merkitystä on vain sillä, miten olemme ne kokeneet. Ei ole oikeita tai vääriä tunteita tai tuntemuksia, on vain oma kokemuksemme.

Miksi. Kysyn silti joka päivä miksi. Elämä on meille epäreilua, se ei katso kuka saa minkäkinlaiset kokemukset kannettavakseen. Mutta eivät menneisyyden möröt ole omaa syytämme. Ne ovat muovanneet pienistä ihmisentaimista niitä aikuisia, joita olemme nyt. Muutokset eivät ole helppoja, mutta ne tuntuvat silti ainoalta oikealta tavalta toimia. Rehelliseltä.

Opettelen hölläämään, vaikka tuntuu että eihän tässä viime vuosina ole muuta tehtykään. Näin ajattelee suorittaja minussa, se joka on kovin hankala vain olemaan. Opettelen, tapahtuuko tekemättömyyden jälkeen jotain pahaa. Tähän mennessä ei ole tapahtunut.

”Opettelen olemaan itselleni hyvä. Se on rajanvetoa ja oman kykenemättömyyden näkemistä. En tiennytkään, ettei aina ole pakko.”

Opettelen olemaan itselleni hyvä. Se on pieniä asioita, oman mielensä ja kehonsa kuuntelua. Se on rajanvetoa ja oman kykenemättömyyden näkemistä. En tiennytkään, ettei aina ole pakko.

Ensimmäistä kertaa elämässäni asioille löytyy oikeita syitä, niitä mitkä ovat olleet painavan vakan alla vuosikausia. Kovin ovat pölyisiä vielä, mutta toisaalta tiedostan että ne voivat nousta pinnalle vasta, kun mieli on valmis. Vielä se ei ole eikä tässä ole mikään kiire.

Tämä ajatuksenvirta ei ole sitä, että tuntisin elämäni täysin huonoksi tai olisin kiittämätön. Päinvastoin. En ehkä milloinkaan ole osannut olla näin kiitollinen. Vaikeiden asioiden kohtaaminen voi olla lopulta huojentavinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Vain sen avulla opin olemaan enemmän minä kuin jokin ulkoaohjautunut epäminä. Tämä on myös kannanotto ihmisyyden puolesta. En halua olla edistämässä kulttuuria, jossa näytetään vain pintaa ja feikataan, että elämä on unelmaa. Se on ällöttävää. Voisiko niistä epämiellyttävistäkin asioista puhua enemmän, toki omia rajojaan kunnioittaen?

Ei tunteissa ole mitään häpeällistä. Se on häpeällistä, että jättää sanomatta miltä tuntuu ja kerää häpeää sisuksiinsa, esittää jotain muuta mitä on. Se kaikki vaikuttaa omaan käytökseen ja lopulta myös terveyteen negatiivisesti, sillä jotakin kautta tunteiden on päästävä ulos. Vain oman itsensä kautta voi vaikuttaa muihin, ketään muuta et voi muuttaa, mutta voit auttaa muita huomaamaan omia tunteitaan puhumalla omista kokemuksistasi.

”Vain olemalla rehellinen itselleen voi olla rehellinen muille. Jos joku jää elämänpolulta pois sen vuoksi, se asia ei lepää harteillani.”

Elämän peruspilarit näyttäytyvät uudessa valossa, pienilläkin – ja ehkä juuri niillä pienimmillä – asioilla on merkitystä. Halauksesta aamulla, siitä kun aurinko paistaa niin kirkkaasti, että on suljettava silmät. Lempeästä katseesta. Siitä, ettei tänään tunnukaan niin pahalta kuin eilen.

Kaipaan enemmän oikeaa. Käden alla liukuvaa paperia ja huolettomasti rullaavaa mustekynää tietokoneen näytön ja feedien sijaan. Sitä, että tyhjää aikaa ei täyttäisi aina jollakin metatekemisellä, vaan uskaltaisi olla. Ihmissuhteita, joissa voi olla mitä on, niitä epämiellyttäviä tunteita pelkäämättä. Sellaisia onkin elämääni ihmeellisesti kävellyt, ja tunnen siitä mittaamatonta kiitollisuutta.

Yksi pieni oivallus on ollut se, että elämä saa olla kivaa. En ole vielä täysin sisäistänyt ajatusta, mutta siihen suuntaan olen etenemässä. Jos ei tiedä mitä haluaa, aina voi edes hapuilla jotain kivaa kohti. Jossain vaiheessa hapuilu muuttuu pieneksi askeleeksi. Isommaksi, harppaukseksi, lopulta olympiatason hypyksi. Ja kun on surua, sen saa antaa tulla. Saa olla vihainen, pelokas ja puhua tunteistaan jollekin luotetulle. Joskus paras luotettu on terapeutti, joskus ystävä. Mikä se on kenellekin?

Vain olemalla rehellinen itselleen voi olla rehellinen muille. Jos joku jää elämänpolulta pois sen vuoksi, se asia ei lepää harteillani.

Menneisyys ei määrittele meitä, vaan se keitä olemme nyt, mitä tunnemme nyt ja mitä teemme tunteillemme nyt. Ei eilen, toissapäivänä tai vuoden päästä.

Hannamari

Sarita

Voi ystäväni... On ollut niin ikävä. Samanlaisia ajatuksia pyörii täällä ja olisi ihana nähdä ja jutella. Voimia! 💛

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Sarita <3 Järjestetään toisillemme aikaa tässä kesän mittaan, voin kertoa että ikävä on ollut molemminpuolinen!

Vastaa
Sarita

Ihana kuulla, olis ihanaa! <3

Pinja | Pieni Lintunen

Ihania oivalluksia! <3

Rakastan blogeja, joissa tuodaan rehellisesti esiin kaikki puolet. Pintakiillotusta ja hehkutusta on myös kiva lukea, silloin kun on sen aika, mutta juuri tällaiset tekstit tekevät blogista inhimillisen. Ihminen taustalla näkyy. Ja ihmisiä me kaikki kuitenkin vain olemme. Kaikilla omat taakkansa, joista yritetään päästä eroon.

Suorittaminen tosiaan kumpuaa syvältä ja on usein vain oire jostain. Itse olen asian kanssa opetellut olemaan jo parisen vuotta ja kaivellut syvältä. Kun vähän kaivaa, löytyy jotain lisää, mitä ei aiemmin nähnyt. Matka itseen on välillä hieman raskas, mutta niin opettavainen!

Ja elämän tosiaan pitää olla kivaa! :) Niinä päivinä, kun henkistä työstämistä on tehnyt enemmän, on lähinnä vain väsynyt, kaivelu kun kuluttaa kovasti. Aina on kuitenkin jotain ihanaa nähtävissä, kuten sanoit.

Iso tsemppihalirutistus! Maailman ei kaadu vaikka hiljentää! Päivä kerrallaan armollisuutta lisää <3

Aurinkoa päivääsi!

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Voi Pinja, mitenköhän kiittäisin sinua ajatuksella muotoilluista sanoistasi? Saat kiitokseni tekstin välityksellä <3 Silloin, kun isot asiat ovat mielessä vielä keskeneräisinä, niistä on mahdottoman vaikeaa puhua kenellekään. Tarvitsee ikäänkuin jonkin järjestyksen ja ymmärryksen ennen kuin tuntuu luontevalta puhua. Olen iloinen, että se hetki oli nyt. Kuten sanoit, pintakiillotuksellekin on paikkansa, mutta itse koen ettei se ole koskaan ollut vain ainoa tapa tehdä tätä työtä. Olet niin oikeassa, kun sanot että suorittaminen on oire jostain. Sitä se nimenomaan on, se ei ole normaalitila, vaikka nykymaailma siihen painostaa ja jopa kannustaa. Suorittamista arvostetaan ja siksi ei ole aina niin helppoa huomata, ettei se ole normaali osa ihmisyyttä, vaan nimenomaan oire ja pakokeino jostakin, jota emme voi (vielä) kohdata. Tiedostaminen on jo iso askel matkalla toipumiseen. Tuokin on jännä juttu mitä sanoit henkisestä työstämisestä ja väsymyksestä. Minulla se tuntuu menevän joko niin, että olen todella väsynyt tai ylivirittynyt. Uskon, että tähänkin löytyy tasapainoa asioiden käsittelyn edetessä. Kiitos halauksestasi, kovasti opettelen armollisuutta ja läsnäoloa <3 Onnellisia toukokuun päiviä!

Vastaa
Tiinatuulia

Minä pysähdyin vuosi sitten työttömyyden äärellä kuuntelemaan itseäni, kun sisäinen suorittaja alkoi saada uudelleen paniikkikohtauksia ja rytmihäiriöitä joita 24- vuoden aikana olin huomannut itsessäni jo yo- kirjoitusten alla ja unelma-ammattiin valmistuessa edellisenä syksynä. Olen tosi kiitollinen että ymmärsin itse pysähtyä tuon pakon edessä ennen kuin pahempaa sattui, ja nyt opettelen tätä elämää rennommin, jo paremmin tuloksin. :) Tsemppiä sinne Napapiirille, nämä tuntemukset ovat vieläkin kovin tuttuja ja ajankohtaisia <3

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Onnea pysähtymisestä, se on aina hatunnoston arvoinen paikka eikä lainkaan niin helppoa kuin ehkä usein luullaan. Kehotuntemukset- ja oireet ovat olleet itsellänikin yksi suurimmista herättäjistä, kun tämä elämänmittainen vyyhti alkoi mennä niin takkuun, että selvittäminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta.

Ihana lukea, että olet jo saavuttanut elämääsi tiettyä rentoutta ja iloa. Se huokuu tekstistäsi. Kiitos todella paljon tsempeistä Tiinatuulia, sitä tässä nyt tarvitaan <3

Vastaa
Helena K.

Voimahali sinulle Hannamari :)

Osaatpa kirjoittaa kauniisti ja niin, että tilanteen oikein tuntee.

On rohkeutta kirjoittaa asiasta tuiki tuntemattomien ja myös tuttujen luettavaksi. Itse kuulun ensimmäisiin.

Itse olen nuorempana ollut myös suorittaja ja enkä ole tuntenut itseäni ja siinä on jäänyt monta kertaa tekemättä sitä mitä todella haluaisin tehdä, enemmän olen kuunnellut muita. Siitä en kai pääse koskaan kokonaan eroon.

Ja voi kun elämä on kivaa. Ja tiedätkö mikä on tosi kivaa? Se kun olen karkkilakossa ja syön silloin tällöin karkkia salaa niiltä jotka lakosta tietävät. Muu herkuttelu ja syöminen onkin sitten terveellistä jos itse leivon tai kokkaan. En kuitenkaan ole fanaattinen sen suhteen vaan herkuttelen ns. normileivonnaisilla ym. jos niitä jossakin on tarjolla, ja vieläpä hyvällä omallatunnolla.
Fanaattisuus ei missään asiassa ole hyväksi ja mitä syömiseen tulee niin on kausia jolloin on ehdoton jollekin ja yhtäkkiä siitä ei halua kuullakaan vaan tilalle tulee jotain muuta ja taas jonkin ajan kuluttua se vanha tulee takaisin. Se on myös juuri sitä itsensä kuuntelua, koska kyllä kroppa tietää mitä se haluaa tai tarvitsee.

Ikä on monessa asiassa tehnyt tehtävänsä ja turha hötkyily on jäänyt pois enkä juurikaan enää mieti mitä muut ajattelevat, joka muuten on iso este oman, itselle sopivan elämän rakentamisessa.

Ei muuten ole turha sanonta: vaikeuksien kautta voittoon. Elämää ja sen pieniä nyansseja osaa myös arvostaa enemmän kun on välillä rapsutellut pohjamutia. Kokemusta on. Olen myös vasta nyt aikuisena muistanut tai yhdistänyt asioita lapsuudesta ja ymmärtänyt niitten merkityksen aikuisiän valintoihin.

Elämä ei ole helppoa eikä niin ole tarkoituskaan ja siksi on hyvä jos osaa nauttia siitä pienestäkin pilven lomasta pilkahtavasta auringonsäteestä. Arki itsessään ja ne pienet arjen asiat ovat sitä parasta elämää ja huomaamatonta terapiaa jonka soisi kaikkien tajuavan.

Turhan tavaran karsimisen olen kokenut myös puhdistavana. Tosin kaikkea ei voi tehdä kerralla vaan karsimisessakin pitää kuunnella itseään ja tehdä se tavallaan hallitusti, koska uskon, että sekin hoitaa. Jos vaikkapa laittaa vaatteen pois kannattaa käydä sen vaatteen historia läpi niin ei sitä jääkään kaipaamaan. Sama koskee ihmissuhteita.

Myös se kiitollisuus siitä, että saa herätä terveenä uuteen päivään on aika huikaisevaa joka päivä. Se menee kaiken edelle. Ulkoisilla seikoilla eikä juuri muullakaan ei ole mitään merkitystä sen rinnalla.

Valitettavasti itsensä kuuntelun taito on monelta ihmiseltä aivan kadoksissa ja materian tavoittelu on vieraannuttanut monet ihmiset todellisen elämän merkityksestä.

Sinulle Hannamari tuhannet kiitokset siitä, että haluat antaa meille uusia ohjeita keittiöön, mutta koska olemme saaneet niitä niin paljon pärjäämme kyllä. Eli jos ei ole pakko kehitellä uutta niin unohda meidät vähäksi aikaa ja ota aikaa itsellesi. Ota meille vaikkapa luontokuvia sieltä ihanasta pohjoisen luonnosta tai siitä mikä sinua itseäsi voimaannuttaa.

Taisi mennä vähän kirjoituksesi vierestä, mutta kirjoitin kuitenkin. Tulin täältä alunperin katsomaan espresso-suklaakakun ohjetta sadepäivän herkkuhetkeä varten. Kiitos siitä.

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Kiitos ihana Helena, sekä ajatuksella lausutuista voimantoivotuksista että kokemuksesi rohkeasta jakamisesta.

Olen kuullut nyt monen minua hieman vanhemman suusta, että myös ikä tuo varmuutta ja vähentää "mitä muut minusta miettivät" -ajatuksia. Hötkyilemättömyyttä odotellessa! ;)

Olen kanssasi täysin samaa mieltä tuosta ah niin kuluneesta, mutta todesta "vaikeuksien kautta voittoon" -sanonnasta. Usein on saavutettava se syvin lakipiste ja pohja ennen kuin voi aidosti nousta tuntemaan iloa ja elämän värejä uudelleen. Eikä se ole väärin, se on vain vaihe. Terveyden kanssa olen taistellut jo monta vuotta eikä yksikään hyvä päivä ole itsestäänselvyys. Nyt on vuorossa mielen kuntouttaminen, joihin nuo aiemmat terveysongelmat myös liittyvät. Olemme kokonaisuuksia, joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tärkeintä on kuunnella itse itseään ja olla rehellinen, kun kipukohtia tulee vastaan. Se on välillä tosi vaikeaa, mutta kuten postauksessakin sanoin, ei ole kiire. Kyllä tässä ehtii vaikka maailman valloittaa halutessaan, mutta nyt on otettava aikaa toipumiselle ja eri tunteiden tunnistamiselle sekä lopulta tuntemiselle.

Tiedätkö, reseptien kehittely on minulle yksi omista terapiamuodoistani. Olet todella huomaavainen, kun sanoit, ettei ole pakko kehitellä uutta, kiitos siitä <3 Koen sen kuitenkin asiana, joka on osa minua, jotain sisäänrakennettua ja luontaista. Kun on raskaampia hetkiä, silloin vain olen. Tämän postauksen julkaisu, rehellisyys itselleni ja teille, on antanut todella paljon iloa. Olen huojentunut ja tuntuu, että on lupa olla olemassa juuri sellaisena kuin on. Aurinkoa viikkoosi <3

Vastaa
Pumpuliina

Hei Hannamari,
Kiitos ihanasta ja koskettavasta, rehellisestä kirjoituksesta. Juuri samoja asioita olen itsekin käynyt läpi, omaa jaksamista ja voimavaroja suhteessa velvollisuuksiin ja suorittamiseen.
Iso kiitos siitä, että jaat näitä ajatuksiasi rehellisesti meidän muiden hoksata asioita kauttasi. <3 Tähän ei saa piirrettyä niin suurta sydäntä, kuin olisin halunnut, mutta suurenna tuota todella PALJON mielessäsi. :)
Tämä kirjoitus antoi taas paljon ajattelemisen aihetta ja edellisen kerran olen sinun kirjoitustesi ansiosta hoksannut semmoisen asian, että voisi uskaltaa enemmän.. uskaltaa haaveilla, uskaltaa kokeilla. :) Eikä asian tarvitse olla sen kummempi, kuin että olen ajatellut kokeilla tehdä itse nukkekotinuken. :) Olen ihaillut toisten tekemiä, mutta en ole uskaltanut koskaan kokeilla, kun olen ajatellut etten kuitenkaan osaa. No mutta mistä sen voi tietää jos ei kokeile! :) Ja jos en onnistu kokeilussani, niin kokeilen sitten jotain toista asiaa, jota en ole ennen uskaltanut. Tärkeintä minulle on, että uskallan kokeilla.
Paljon halauksia ja voimia!

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Ihanaa kuulla kohtalontovereista, muistaa ettei ole ainoa. Eihän sitä koskaan ole kokemuksineen yksin, mutta usein sen pimeimmän keskellä tuntuu siltä.

Puhuminen helpottaa ja täällä kertomiselle oli nyt oikea hetki. Koen sen osaksi toipumista ja identiteetin rakentamista, sitä ettei ajattele mitä muut ajattelevat ja että on juuri sitä mitä on eikä mitään muuta.

Koskettavaa kuulla, että olet pohtinut uskaltamista tekstieni innoittamana. Hienoa olla osana matkaasi tällä tavoin. Myötätuulta uskaltamisen purjeisiin ja ihanaa tulevaa kesää sinulle Pumpuliina <3

Vastaa
Anita

Kiitos kun uskalsit jakaa tuntemuksesi blogissasi. Ajatuksesi koskettavat varmasti monia lukijoita, koska uskon, että ihan jokaisen ihmisen elämä kulkee eteenpäin erilaisten vaiheiden ja monien polkujen kautta. Jokaisella on oma tiensä. Nykyään on usein hyvin vaikea löytää oman sydämensä ääni ja kulkea sen mukaisesti, niin paljon meitä yritetään ohjailla erilaisten tahojen toimesta. Kaupallisuus, menestymisen paineet, yhteiskunnan sekä työelämän vaatimukset ja niin monet muut asiat yrittävät jokainen saada pienen palan meistä itselleen. Ihmisen pitäisi pystyä ihan mahdottomiin suorituksiin, ainakin jos uskomme muita kuin itseämme ;) Ihana, ihana ystäväni oli muutama viikko sitten vierailulla luonani ja totesi, että kaikkein tärkeintä ja vaikeinta on tulla syvästi omaksi itsekseen, olla luopumatta unelmistaan ja löytää oma tiensä. Tuo keskustelu jäi erityisesti mieleeni, koska hänen luulisi kahdeksankymmenen ikävuoden elämänkokemuksella jo jotain asiasta tietävän. Oivalluksia ja iloa päiviisi sekä iso halaus sinulle Hannamari ❤️

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Vertaistuki tai edes se, että kuulee jonkun kamppailevan samantapaisten asioiden kanssa, antaa hurjasti voimaa. Se muistuttaa siitä, ettei meistä kenenkään tarvitse oikeasti elää nykystandardien suorittajamuottien mukaan saadaksemme olla olemassa (tai tunteaksemme niin). Tietynlaisten asioiden pitäminen itsellään on osa itsesuojelua ja tärkeää rajanvetoa, mutta toisaalta koen avoimuuden ainoaksi tavaksi toimia. Viestiä, että saa olla todella keskeneräinen ja silti voi elää ihan hyvää elämää - kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Koen myös tietyllä tasolla vastuuta, koska teen julkista työtä ja tiedän, että monet nuoret naiset lukevat sivustoani. En halua olla yksi niistä monista, jotka kasvattavat suorituspaineita kirjoittamalla vain pinnasta ja antamalla ymmärtää, ettei täällä koskaan menisi mikään pieleen. Jokaisen elämässä asiat menevät toisinaan rikki.

Kirjoitit todella kauniisti ja realistisesti, kiitos. Kuten sanoit, nykyään on vaikeaa löytää omaa ääntä ja nähdä se mitä on. Välillä tuntuu, että ulkoa tulevat paineet ovat kuin allensa jyräävä höyryjuna. Minuus hukkuu niin helposti kaikkeen arkielämän mössöön, kiireeseen ja muiden odotuksiin - erityisesti, jos taustalla on rankkoja ja traumaattisia kokemuksia.

Ystäväsi lause oli todella koskettava, kiitos että jaoit sen tänne. Olen lukenut sen monesti ja siinä tuntuu kiteytyvän kaikki oleellinen. <3

Vastaa
Anna-Kaisa

Voi Hannamari, tekstisi herätti valtavasti ajatuksia. Se osui ja upposi. Tunnistin itseni samasta suorittamisesta ja solmusta. Luulen, että tuo tilanne on hiljalleen tulossa minua vastaan, orastaa jo. Identiteettikriisiä meinaa pukata ja ympärillä olevat kymmenet kivat asiat tuntuvat välillä (ehkä useammin kuin ennen) raskailta.

Teksti sai minut myös miettimään, kuinka moni esikuvani on pohtinut samoja asioita kuin sinä nyt. Ihailen ihmisiä, jotka ovat ahkeria, tuotteliaita ja monessa mukana. Ilmaiseksi se ei kuitenkaan tule ja nyt tuntuu siltä, että yhdessä jos toisessakin seuraamassani blogissa pohditaan elämää stressin ja mielen solmujen kanssa.

Haluan antaa sinulle lämpimän halausrutistuksen näin sähköisesti! Sinussa on valtavasti energiaa ja asennetta, joita ihailen. Toivon, että mielen solmut alkavat avautua ja ilo tulee aidosti takaisin elämään samalla, kun asiat asettuvat sopiviin uomiin. <3

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Anna-Kaisa, kiitos paljon sun sanoistasi <3 Tällaisten tekstien julkaiseminen jännittää aina, mutta sinun ja muiden lukijoiden vastaanotto on osoittanut että avoimuudelle on ehdottomasti paikkansa. Olen niin onnellinen, että uskalsin. Suorittaminen on tässä ajassa kinkkinen juttu, sillä sitä ei useinkaan pidetä huonona asiana. Niin kauan kuin omat rajat ja jaksaminen eivät kohtaa, syntyy kuitenkin isoja ongelmia. Luulen, että minua ja muita kanssabloggaajia yhdistää tietynlainen ahkeruus ja tapa tehdä töitä - tällä alalla kun ei pärjää oleskelemalla, vaan verkkoja on oltava vesillä hieman joka suuntaan. Tämä työ ei sovi turvallisuushakuisille ihmisille, koska epävarmuus on läsnä aina. Työnä tämä vaatii paljon taustaponnisteluita, jotka eivät useinkaan näy ulospäin. Lisäksi useimmat meistä ovat yrittäjiä mikä tuo oman taloudellisen huolensa (ja ne hyvät puolensa). Oli ammatti mikä hyvänsä, mikään ei todellakaan tule ilmaiseksi. No, meni vähän sivuraiteille, mutta aihe on kiinnostava ja uskon, että tämän ammattikunnan sisällä on paljon meitä touhukkaita (joille ei riitä haasteet esim. 8-16 toimistotyössä). Ilo palailee päivä päivältä ja mitä enemmän asioita selvittää, sitä kevyemmäksi mieli muuttuu. Pienet taantumapäivät kuuluvat nekin asiaan eikä niitä enää säikähdä samalla tavalla kuin alussa, koska tietää että ne ovat olennainen osa käsittelemisprosesseja. On tosi hyvä, että olet huomannut itsessäsi tuon suorittamisen ja identiteettikriisin. Asioiden tiedostaminen on ensimmäinen askel solmujen avaukseen ja oman toiminnan lähempään tarkasteluun. Se on asia, jota voin suositella koko sydämestäni, vaikka siihen menisikin hetki aikaa. Voimia ja iloa sun kesään <3

Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Liittyvät artikkelit

Valitse vuodellesi lupausten sijaan teema
Kiitos, kasvun vuosi 2017
Hei hei mitä kuuluu?
Opettele vastaanottamaan kiitos