Reilun kolmen päivän aikana on ehtinyt upota kesätunnelmaan, siitä ovat pitäneet huolen yli 30 asteeseen kohonnut lämpömittari, meri, rappioromanttisen Lissabonin rakennukset ja arjen unohdus.

Olemme kulkeneet pitkin kapeita mukulakivikujia ja marmorilla päällystettyjä katuja siihen malliin, että iltaisin jalkapohjat ovat huutaneet vain dippausta kylmään veteen. Keskipäivän hurja valoisuus ja alkuillan lempeä hämäryys muodostavat ihan omat erilliset maailmansa, molemmissa on puolensa. Itse taidan silti olla enemmän valon ystävä.

Vuokrakodin vastapäätä on löytynyt luottosushipaikka, jonka aasialainen omistaja hölpöttelee ja on asunut Ruotsissa. Voi miten tämä maailma on pieni.

Löysimme kuomalle käsin tehdyt portugalilaiset nahkakengät, joihin tuli kaupanpäällisiksi – mitäpä muutakaan – kuin omavalintainen pullo paikallista viiniä. Voi Suomi, voisitkohan käydä täällä Välimerellä mutkan rentoutumassa tiettyjen asioiden suhteen?

Olen jutustellut sympaattisten mummojen kanssa, syönyt gelatoa auringon sulattavaa kuumuutta vastaan taistellen ja löytänyt aivan kreisin portugalilaisen taiteilijamiehen, jonka kädenjälkeen ihastuin ikihyviksi.

Järkytyksistä suurin on ollut se, että täällä ei pahemmin ole runsaita aamiaisia tarjoilla (ellei halua nauttia sitä pullan muodossa) – voinemme siis todeta, että lomailijoiden valtakunnassa kaikki on erinomaisen hyvin.