Tänään tuntui siltä, että kyllä sen uskaltaa jo ääneen sanoa ja kirjoittaa auki: syksy on täällä. Ilmassa on ollut jo muutamien viikkojen ajan vuoden kolmannen vuodenajan viileä tuoksu, pihapolulle tipahtelee tuon tuosta jättimäisen pihatuomen keltaisia lehtiä ja kylässä on myös ihmistä huojuttava tuuli, joka on riehaantunut ajoittain myrskyksi. Vettä on tullut suoraan, vaakana ja viistottain. Sumuna, pisaroina, viivana. Sitten on näitä päiviä kun aurinko paistaa ja kaikki näyttää ikkunasta katsottuna ihan kesältä. Silti lenkeille ei riitä enää pikkutoppi, ylle on kaivettava tuhti villapaita ja vuorattava kaula pehmoiseen huiviin.

Syksy on itselleni aina myös muutosten aikaa, ja tällä kertaa muutosvoima on peräisin kesältä jolloin luin paljon ja tartuin vuosien tauon jälkeen Julia Cameronin kirjaan Tie luovuuteen. Hänelle sanat ovat ammatti, ja ai että miten hyvin tämä nainen niitä käyttää!

Yksi kirjan kohdista iski kuitenkin tajuntaan kuin vasara ja nuo lauseet ovat pompanneet tietoisuuteeni säännöllisin väliajoin. Milloin ruokaa hämmentäessä, suihkussa hiuksia vaahdottaessa, silloin kun olisi pitänyt nukahtaa tai kun kelluin kesähelteellä joessa pitäen korviani kirkkaan jokiveden alla. Viisaat sanansa kuuluivat näin:

Olen lukenut kirjan aiemminkin, mutta luulen olleeni vasta nyt riittävän rehellinen itselleni siitä missä mennään. Että perfektionismia kohti on menty, ja vähän turhan kiihkeällä kyydillä. Kesä oli rauhallisuudessaan hyvä, sillä luppoaika ajaa ihmisen mieltä ratkaisuja kohti kuin itsestään. Ei kiireessä näe mitään, varsinkaan niitä ratkaisuja joita pitäisi saada ja nopeasti, koska ahdistaa.

Omalla kohdallani ne aiemmin mörkömäisenä pitämäni isot päätöksenteot ja niihin kaipaamani ratkaisut löytyivät vasta kun pysähdyin oman elämäni äärelle. Tuntuisi hassulta kirjoittaa tällaista kliseetä, ellei olisi juuri elänyt sitä todeksi.

Yksi asia mitä pohdin pitkin talvea ja kevättä, oli nähkääs tämä: kun olen nyt rakentanut tällaisen mahtipontisen hienon luonnollisen hyvinvoinnin median, voinko enää kirjoittaa jonninjoutavista? Että istuuko se nyt linjaan kirjoittaa asiaa ja seuraavana päivänä jakaa jotain arkista?

Tämä ajatuskerä kampitti minua solmuun useamman kuukauden ajan. ”Voinko?” Ratkaisu oli tietysti etäältä katsottuna ihan itsestäänselvyys. Tuli jopa vähän tyhmä olo, että mitä sinä nainen mietit tällaisia – sinun työ, sinun kaikki. Että tässä se ratkaisu on koko ajan ollut nenän edessä, jos arvoisa työmyyrä olisi vain suostunut ottamaan silmän käteen. Mutta ei, kyllä se täytyi tämäkin oivallus tarpoa kantapään kautta, ja hyvä niin koska se mahdollistaa uutta.

Tänä syksynä Yellow Mood tulee muuttumaan.

Olen kuin huomaamatta rakentanut tästä itselleni kauniin vankilan, jossa pitäisi aina olla jotain tärkeää sanottavaa. Tekeminen alkoi tuntua talvella ja keväällä vähän raskaalta. Valuin milli kerrallaan täydellisesti tekemisen kattilaan, jonka seinät ehkä toivat näennäistä turvaa, mutta jonka pimeydessä katosi kyllä viimeinenkin ripe ilosta ja inhimmillisyydestä – niistä kahdesta asiasta, joita olen pyrkinyt vaalimaan, koska se on kaikki mikä merkitsee ja mikä ruokkii ihmistä.

Asetin alkuvuodesta teemakseni seuraaville 12 kuukaudelle luopumisen. Olen jo luopunut liian kireästä työaikataulusta, turhasta roinasta, epämielekkäistä harrastuksista ja aiempaa paksummasta lompakosta. Ajattelin liittää luopumisjonon jatkoksi tukahduttavan perfektionismin ja olla tästä lähtien enemmän auki elämälle. Oppia jälleen nauttimaan siitä miltä tuntuu kirjoittaa tajunnanvirtaa vailla päätä tai häntää.

Koen, että tämä muutos on ikäänkuin paluuta vanhaan Hannamariin, siihen joka ei kompuroinut suunnitelmiinsa vaan lipui luovuuden virrassa, koska ei tiennyt että se voi myös ehtyä väärällä tekemisellä. Joka ei tiennyt vielä mitään hakukoneoptimoinnista, analytiikoista tai muustakaan numeraalisesti mitattavista arvoista.

Kirjaimet ovat aina olleet paljon puoleensavetävämpiä kuin numerot, siinäpä minulle mottoa kerrakseen.

Ehkä tämä muutos on lupaus olla itselleni kivempi ihminen. Antaa lupa nauttia tekemisen ilosta ja pohtia asioita vailla valmiita vastauksia. Ylipäätään luopua ajatuksesta, että aina pitäisi olla vastauksia tarjolla. Koska ei ole. En minä tiedä on ollut yksi parhaista lauseista, jonka olen aikuisikänäni oppinut sanomaan. Se on ensinnäkin rehellistä ja mahdollistaa asioista selvää ottamisen, uuden oppimisen.

Haluan kuunnella Lykke Li’tä ja tuntea miltä tuntuu vaipua sanoja muodostavien kirjainten vietäväksi. Sisuksiani polttelee innostuksen kaipuu, jota ruokkii nimenomaan se että ajatuksille antaa luvan poukkoilla ja tulla nähdyksi myös täysin keskeneräisinä keskustelun herättäjinä – minun totuutenani, jonka ei tarvitse aina johtaa mihinkään ratkaisuun. Joskus niissä saattaa kasvaa oivalluksen siemeniä, toisinaan ei.

Konkretiassa tämä innostus takaisin -projekti ei tarkoita asiajuttujen katoamista Yellow Moodista (koska, ah, rakastan sellaisiin uppoutumista!), vaan sitä että noiden ajan kanssa tehtyjen ja perusteellisten postausten rinnalle tulee myös kevyempää ja spontaanimpaa sisältöä ihan vain elämästä. Ja ihan vain siksi, koska se tuntuu minusta älyttömän kivalta. Se voi olla lyhyt siivousvinkki, DIY-projekti, arkikuulumisia myttyisine villapeittoineen tai ihan vain vaikka kuvapostaus vailla sen kummempaa agendaa.

Näillä sanoin lasken vapauden ja innostuksen veneeni elämän ja syystyrskyjen merille, ohoy!

Hannamari xo