Jos suuntaani olisi vipattu kolikko jokaisesta kerrasta, kun olen miettinyt ajankäyttöäni vuoden 2015 aikana, löytyisi pohjoisesta yksi niin äveriäs nainen, ettei hänen tarvitsisi enää töitä tehdä. On samaan aikaan sekä lohdullista että ärsyttävää tajuta kuinka jokaisen ihmisen tuntivarastoon on ladattu tismalleen sama määrä aikaa. Päivästä toiseen tuo määrä pysyy ennallaan ja ärsyttäväksi ajatus muuttuu siinä vaiheessa, kun oma ajankäyttö ja arvot eivät kohtaa toisiaan, vaan seilaavat valtameren vastakkaisilla laidoilla.

Kun hokee itselleen ja muille tarpeeksi kauan, että ”no en nyt ehi kun on just aivan törkeästi töitä/stressiä/ihmissuhdeongelmia/muuta”, alkaa hitaasti mutta varmasti uskoa totuuteen, joka näyttää suoralta tieltä, mutta osoittautuukin hyvin pian mutkaiseksi ja kuoppaiseksi taipaleeksi. Siinä saa jalkapohjaansa rakon jos toisenkin ja naamataulun täyteen lamaannuttavaa sorapölyä. Ja näissä tahallisissa rakkojen ja pölypilvien haalimisessa ei ole mittään järkeä.

Lopulta on niin, että jos lykkäämme kerta toisen jälkeen mielekkäiden asioiden tekemistä, koska meillä ei ole siihen just nyt aikaa, ei niiden tekemisestä tarvitse kyllä haaveilla tulevaisuudessakaan. Minua rasittaa nykyajan asenne kiireestä, jonka keskiössä on epäsallittua miettiä, latautua, olla. Siis tehdä juuri niitä asioita, joiden ansiosta me ehdimme maalata elämän suuria suuntaviivoja, keksiä uutta ja ilmaista olevamme olemassa. On sosiaalisesti hyväksyttävämpää olla esimerkiksi työnarkomaani kuin sopivasti töitä tekevä ihminen, jolla on muutakin elämää kuin työt.

Tässä maailmassa olet korvattavissa jokaisessa ihmissuhteessa ja työpaikassa, mutta en ole vielä kuullut siitä että kukaan voisi korvata fyysistä sinua tai minua ihmisolentona, jolla on päätäntävalta ajankäytöstään, persoonastaan ja päätöksistään. Siksi mietin säännöllisin väliajoin mistä ajankäyttöni koostuu, sillä tavoitteenani ei ole olla 80-vuotiaana ihminen joka muistetaan vain siitä, etteipä sitä paljon illanvietossa näkynyt. Tai että se oli juuri se ”ystävä”, joka ei ehtinyt tai jaksanut kuunnella. Olen mestari lipumaan paljon puolelle silloinkin, kun sopiva määrä riittäisi.

Mitä tulin sitten sanomaan? No ainakin sen, että tuntivarastosta on aina irroitettavissa tarpeellinen määrä aikaa haluamilleen asioille. Jos ei ole, kannattaa miettiä rehellisesti omaa ajankäyttöä, pitää ehkä kirjaakin siitä kuinka monta tuntia pyhittää työlle, harrastuksille, ystäville, olemiselle, nukkumiselle – mille tahansa joka tuntuu syövän ajan niiltä tulevaisuuden unelmilta, toiveilta tai haaveilta. Tämä on yksi raadollisimmista, mutta tehokkaimmista tavoista selvittää mikä on itselle oikeasti tärkeää. On vale väittää esimerkiksi perheen olevan kaikista tärkeintä, jos käyttää silti suurimman osan ajastaan työhön, harrastuksiin, sosiaalisen median seuraamiseen tai johonkin muuhun.

Olen irroittanut tuntivarastostani ruhtinaallisesti (mutta hieman tuskallisesti) aikaa ja nyt minä haluan syödä vesimelonia, kerätä apilakimppuja, makoilla sohvalla miettimättä mitään järkevää ja nauttia tästä etuoikeudestani kellua aikatauluttomuuden joustavassa aallokossa. Tällekään ei olisi oikeasti ollut aikaa, mutta eihän millekään tärkeälle ole, jos sitä aikaa ei tee.

<3 Hannamari