Tarinasta se yleensä lähtee, nimittäin minun innostukseni erilaisiin vanhoihin materiaaleihin ja DIY-juttuihin. Sellainen löytyy myös tältä haapapenkiltä, jonka mieheni meille vastikään nikkaroi. Haapatukki löydettiin kesällä mieheni papan verstaan vieruksilta. Olin jo pitkään haaveillut kelopuun näköisestä rullailtavasta pölkkypenkistä, sillä niissä on jotain niin alkukantaisen kiehtovaa. Vanha puu näyttää aina hyvältä!

Mieheni isoisä omistaa metsää Pohjois-Pohjanmaalla ja tämä haapa on sieltä peräisin. Tarina vie vuosien taakse, jolloin metsämiehet olivat käyneet kaatamassa papan mailta puita myyntiin vietäväksi. Haavoista ei maksettu juuri mitään, joten pappa oli päättänyt pitää kaadetut haavat itsellään polttopuina. Tämä kuvien suuri yksilö kaadettiin soisella maaperällä ja siksi se päätettiin upottaa metsäkoneen alle. Metsäkoneen jalat ovat kuopineet puuta aikojen saatossa ja lopputulemana on kuvissakin näkyvä rosoisuus pölkyn alaosassa. Jossain vaiheessa pappa kuitenkin päätti vetää tuon kokonaisen ja ison tukin ylös suosta traktorin voimin ja niinpä tukki päätyi vuosiksi papan verstaan nurkille, kunnes me huomasimme sen sieltä.

Tukki kuljetettiin vuodenvaihteen tienoilla tänne Napapiirille, jossa mieheni sahasi sen käsivoimin kahtia, hioi istumapinnan ja asensi rullat alle. Samalla reissulla kuljetettiin kotiin myös tulevan kuusilankkupöydän tukit. Pöytäprojektia hidastaa hieman se ongelma, ettei Rovaniemen alueella ole missään niin isoa sahaa, jolla voisi sahata lankuiksi noita jättimäisiä kuusitukkeja. Kaikki paikat on soiteltu läpi, joten ehkä meidän täytyy keksiä jotain innovatiivisempaa.

Muutama sana papasta. Pappa tietää, että olemme kovia nikkaroimaan ja auttaakin siksi aina niin mielellään. Ehdottaa, että oliskos käyttöä tuolle ja tälle. Se on niin kultaista! Minulla itselläni ei ole ollut sitä etuoikeutta, että olisin koskaan nähnyt ihania pappojani omana elinaikanani, joten olen vähän omin luvin adoptoinut mieheni isovanhemmat hivenen omikseni. On ihanaa, että elämässä on tällaisia vanhoja ja viisaita ihmisiä, joilla on vastaus melkein kaikkeen. He ovat niitä, joiden luokse voi mennä ilmoittamatta ja istua tovin jos toisenkin pirtin lämmössä, katsella vanhoja valokuvia, juoda teetä ja syödä herkkuja. Siellä höpötellään kuulumiset, ihastellaan koirat, kissat, ihmiset ja kaikki siltä väliltä. Välitöntä, rakkaudellista ja arvokasta. Onneksi tänä viikonloppuna taas tapaamme myös herttaisia isovanhempia, sillä suuntana on Pohjois-Pohjanmaa ja ison ystäväporukan musiikkijuhlat.

Mummon ja papan luokse suunnatessa on aika näyttää muutama kuva siitä millainen kodinkaunistaja siitä painavasta lahjatukista tuli. Voin jo nähdä vienon ja tyytyväisen hymyn Urho-papan kasvoilla.