Viikonloppuna lämpömittarin miinukset kiirivät korkealle, ja muistin jälleen kerran miksi pohjoisen talvi on niin tolkuttoman kaunis. Valkoinen huurre kuorruttaa yksinäisyyttään huojuvat ja lehtien hylkäämät oksat, taivaanranta maalautuu pastellien eri sävyillä ja pakkanen kohmettaa posket. Joen yllä leijailee hennon valkoinen sumuvaippa kuin merkkinä siitä, että kohta jää kuroo sen umpeen. Miljoonat lumihiutaleet narskuvat jokaisen askeleen alla ja antavat äänen muutoin niin hiljaisille pakkaspäiville.

Olen nauttinut lomastani ja luonnostellut päässäni tämän vuoden yhteenvetoa (jonka julkaisen vähän myöhemmin). Tätä vuotta muistellessani ymmärsin, että on aika palata itsensä kuuntelun ja omaa hyvinvointia tukevien toimien luo. Ei vain sanoissa, vaan myös teoissa. Ei sitten, vaan nyt.

Minulle hyvinvointi tarkoittaa ystävien naurun raikumista kotiseinien sisäpuolella, lumilautailun opettelemista, päiväunia elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa, enemmän kasvisruokaan siirtymistä, lempeiden liikuntalajien harjoittamista, unen arvostamista. Kieltäytymistä asioista, joiden tunnen voivan kuluttaa liikaa. Omien rajojen kunnioittamista ja sitä, ettei anna muiden talloa niitä sinnikkäistä yrityksistäkään huolimatta.

Ja niin, hyvinvointi tarkoittaa minulle myös kirjoittamista. Vuosi on ollut siinä mielessä hölmö, että olen sekä kadottanut että löytänyt itseni kirjoittajana. Pitkään jatkuneen stressin seurauksena ehdin jo alkaa inhoamaan kirjoittamista, kunnes ymmärsin, etten ollut kyllästynyt kirjoittamiseen, vaan siihen mistä kirjoitin. Työstän jo ensi vuonna julkaistavia (kyllä, monikko) opuksia, jotka tulevat saataville fyysisinä kirjoina. Tämän kuun alussa julkaistun ensimmäisen kirjani jälkeen olen vakuuttunut siitä, että 7-vuotiaan minäni haave kirjailijan urasta on kutsumukseni. Miten ihana ajatella, että kaikki on vasta alussa.