On se myönnettävä, tunnen vetoa lamppuvanhuksiin.

Astelin viime syksynä kirpputorin ovista sisään ja kävelin miltei heti pahkiin tähän hassuun 70-luvun lamppuun. Kiersin myyntipöydät läpi muina naisina vain tajutakseni, etten saanut tuota hölmöä kiekuralamppua enää mielestäni. Kymmenen euron sijoitus tuntui kohtuulliselta, varsinkin kun lampun runko on oikeaa puuta ja voin tuntea sen nostalgiapöllyn, jota tuo mutkainen vanhus kantaa mukanaan. Yksinkertaisten asioiden puolestapuhujana varjostinta ei ole edes kaivattu.

Suunnittelen sisustamista hyvin vähän. Meille koti on projekti, joka elää meidän elämäntilanteidemme sekä fiilistemme mukana — ennen kaikkea kyseessä on yhteinen projekti, jossa molemmilla on yhtä paljon sananvaltaa. Tarkoitus on kuitenkin viihtyä täällä yhdessä. Suhtaudun kotiin rentouden tyyssijana, jonne on kiva tulla. Ehkä siksikään en osaa tai halua etsimällä etsiä tänne mitään ylimääräistä vain sen vuoksi, että jokin asia on tai ei ole trendikästä. Uskon, että ne meidän tyylisemme tavarat löytävät tänne kyllä itsestäänkin, jos tarvis on — ja lamppuvanhus oli juuri sellainen tapaus.