Kiitos rakas, näistä vuosista


On kulunut 305 päivää siitä, kun pientä perhettämme kohtasi suru, jollaista en tiennyt olevan olemassa.

Joskus on suurinta rakkautta päästää irti. Antaa toisen mennä, pitämättä kiinni vain omista itsekkäistä syistään. Antaa kyyneleen valua toisen pienelle poskelle ja halata viimeisen kerran. Pitää hellästi tassusta ja kiittää kaikista upeista yhteisistä vuosista, pienen ja vahvan sydämen lyödessä viimeisen kerran. Tällaisiin hetkiin on mahdotonta löytää oikeita sanoja, mutta näin muutamia kuukausia myöhemmin haluaisin jakaa edes hetken siitä ilosta, jota tämä pienen suuri koira meille toi.

Olen kirjoittanut tekstin ensimmäisen version jo tammikuussa Topin viimeisinä päivinä, yrittämättä saada sanojen sisälle muuta kuin sen mitä muistan ja tunnen. Yritin itse asiassa julkaista postauksen toukokuussa, mutta en vain kyennyt. Asia oli aivan liian raskas, ja on edelleenkin, mutta surun rinnalle on alkanut piirtyä kaikki ne ihanat muistot, joita ehdimme yhdessä rakentaa. Ikävä on kuitenkin edelleen sanoinkuvailemattoman ankara ja raskas.

rovaniemi-jatkankynttila-visitlapland-japanisechin-mittelspitz-3

Kuudessa vuodessa ehtii tapahtua paljon. Perheemme muuttui kolmipäiseksi helmikuussa 2011, kun hän – maailman suurin persoona – saapui täydentämään Rahkosen perheen rivejä. Oikeastaan hän valitsi meidät. Vierailimme tuttavaperheen luona saman vuoden tammikuussa ja miehiä vihaava pieni koira teki pesänsä Tuomaksen kainaloon. Kyhnötti siinä koko vierailun ajan, päästämättä toista nousemaan.

Pian saimme viestin: Olisiko koiraherralla kotimahdollisuutta meillä, sillä koirasta ja nelipäisestä lapsikatraasta yksin huolehtiminen alkoi olla hieman liian vaativa yhtälö. Tiedättekin jo päätöksemme.

Sompiontielle muuttaessaan hän oli kokonaista 6 vuotta, minä 22 ja Tuomas 24. Ensimmäisenä päivänä hän huijasi meitä kelmisti ensalkuun ja juoksi karkuun sen minkä kintuistaan pääsi. Ei pysynyt tuore isäntä perässä siinä vauhdissa. Kahden unikeon aikataulu koki pienoisen shokin, kun varhaisiin herätyksiin tottunut nelijalkainen tuli vaatimaan lenkkiä kello kuudelta aamulla. Nousimme, mutta pikkuhiljaa rytminsä sopeutui omaamme ja perheessä kölli aamuisin kolme unikekoa.

Telmimme silloisen kerrostaloyksiömme takana olevassa puistossa juosten ympyrää, tutustuimme ja kiinnyimme toisiimme nopeammin kuin olisimme osanneet arvata. Voi sitä koiran intoa, elinvoimaa ja riemua, jota saimme tuolloin todistaa. Sänkyyn ei ollut asiaa, mutta salaisesti olimme sopineet, että siellä nukkumista katsottaisiin poissallessamme läpi sormien. Kotioven avautuessa vastaan tuli pieni ystävä, häntää kiivaasti viuhtoen ja kasvoja ylenpalttisesti pussaten. Sängyssä oleva lämmin painauma paljasti kelmin hurjat päiväaktiviteetit.

Yleensä hän oli mukanamme siellä missä mekin.Kun teimme lähtöä, hän meni nurkkaan ja katsoi poispäin. Kehtaattekin hylätä minut tänne, te moukat. Japanilaisille ominaisen älyn mukana tulivat laidasta laitaan vaihtelevat elämääkin suuremmat tunteet.

8-vuotiaana alkoi yhtäkkinen väsyminen. Tuli syöpä, joka leikattiin ja pieni leijonamieli palautui siitä entiselleen hurjan nopeasti. Tuosta hetkestä lähtien elin jokaisen vuodenajan siten kuin se olisi viimeinen yhteisemme, mukaan astui menetyksen pelko. Kuvasin ja olin läsnä, jotta olisi muistoja seikkailuista, hölmöistä hetkistä ja hassuista ilmeistä.

mittelspitz_japanisechin_yellowmood1

Hän kömpi öisin salaa vieraiden petiin nukkumaan, kun meidän omaamme ei ollut asiaa. Lapsille hän oli paras ystävä ja haukku pääsi ehkä kaksi kertaa vuodessa ja silloinkin vain, jos ilmoilla oli jotakin omituista. Kaikki tapaamansa ihmiset pitivät hänestä, kyseessä oli varsinainen sydänten sulattaja jopa niiden mielestä, jotka eivät koirista erityisemmin pitäneet. Mutta Topi olikin maailman paras Topi.

Hän oli paras malli neljävuotiaalle Riemulle, vaikka ensimmäisten kahden viikon ajan sainkin erittäin syyllistäviä katseita. Jos vanha mies olisi osannut puhua, olen varma että topakka käsky olisi käynyt: josko nyt kuljettaisit tuon rasittavan penikan pois täältä ja vähän sassiin. Hän nukkui lampaantaljalla ja piti omituisena sitä, kun 400 gramman painoinen musta nokipallo tuli aivan iholle hakemaan turvaa. Vaikka pentu ei herättänyt liiemmin lämpimiä tunteita, pieni sai nukkua siinä lähellä, ihan kiinni kyljessä.

Vanha herra inhosi uimista, mutta niin vain hän juoksi hillittömällä vauhdilla jokiveteen ja lähti hurjaan pelastusoperaatioon yksin, kun vaistosi hätäni Riemun uidessa pienenä koirana liian kauas rannasta. Juuri tätä on urhoollisuus.

Niin uskomatonta kuin se onkin, vanha mies ei sanonut mitään, kun tuo hölmö pentu kasvaessaan veti hännästä pitkin poikin kotimme lattioita tai roikkui korvissa pistävillä neulahampailla. Olisin monesti toivonut, että Topi olisi näyttänyt hervottomalle pennulle hieman kaapin paikkaa, mutta hän olikin lempeä ja kärsivällinen (kaiken muun paitsi ruoan suhteen). Riemu oppi isoveljeltä miten pestään tassut samalla tavalla kuin kissat, latkitaan vettä äänekkäästi ja köyhnätään ruoan jälkeen olohuoneen matolla. Isoveli oppi pientä nokipalloa seuraamalla ihan itse miten mangusti-asento tehdään. Emme opettaneet sitä, koska ajattelimme toverin olevan jo liian vanha oppimaan. Miten väärässä olimmekaan, me hölmöt ihmiset.

japaninchin_rovaniemiunivet_hannamarirahkonen1161

Jos joku meni sohvalle, hänen oli päästävä myös. Viimeisen vuoden aikana käytössä oli nostopalvelu, vaikka toisinaan hän yllätti hyppäämällä pehmoiseen valtakuntaan ihan itse. Uskomatonta täsmällisyyttä noudattaen hän parkkeerasi sohvalla ihmisten kylkeen kuin iilimato ja rakasti käpertyä rullalle samalle tyynylle, ihan pään viereen.

Nukkumispaikkoina vaatemytyt olivat erikoisalaansa, laukuista nyt puhumattakaan. Paras oli kyllä alakerran ystävien vauvan kaukalo, jonne kaveri oli kömpinyt päiväunille. Sitä suloista näkyä en halua unohtaa.

Pieni koira rakasti ulkoilua, erityisen mielissään hän oli lammassaaresta ja metsäretkistä. Niillähän sai herkutella myös ihmisten eväillä.

Kerran tosin hukkasin hänet, koska kahdessa ratkaisevassa sekunnissa jalat oli otettu alle. Juoksin ympäri rantoja Riemun kanssa ja näin vieraan miehen taluttavan häntä – tämä setä oli onneksi kiva ja etsi omistajaa, mutta totta puhuen pieni ystävämme olisi lähtenyt kenen tahansa matkaan – oli heillä nakkeja tai ei.

Kävely piti jostain tärkeästä syystä suorittaa aina keskellä tietä ja värikäs toppapuku oli talvipakkasilla enemmän kuin tarpeellinen, joskaan joku ei koskaan jakanut tätä ajatusta kanssani. Viime vuonna alkoi näkymään vanhenemisen merkkejä, jotka huomasi siitä, ettei sängyssä köllöttelevä (!) pieni mytty enää herännyt makoisilta uniltaan, kun saavuimme kotiin. Hän näki varmaankin ihania unia, niin toivon.

topi6

Marraskuussa todettiin sydämen vajaatoiminta, jota alettiin hoitamaan ja piristyminen oli huimaa. Neljä viikkoa diagnoosista ja lääkityksen aloittamisesta alkoivat uudet oireet; oksentelu ja huonosti syöminen. Alle viikon aikana otettiin monta verinäytettä ja ultrattiin muutamaan otteeseen. Tipassakin hän oli urhoollisesti seitsemän tuntia, vaikka loppuajasta tuo typerä kanyyli alkoi suorastaan raivostuttaa. Oli todettava se minkä edessä olimme täysin voimattomia: uusi kasvain ja munuaisongelmat veivät pisimmän korren.

Mietimme päämme puhki vaihtoehtoja ja ainoa mitä halusimme, oli toimia vanhaa ystävää kohtaan oikein. Teimme kaiken mitä lääketieteen puolelta tehtävissä oli, mutta mikään hoito ei olisi enää palauttanut menetettyä – aika kävi armottomaksi. Näin pienen ystäväni katseesta surun ja apatian, vaikka hän yritti olla loppuun saakka urhoollinen ja pirteä. Raskaimman päätöksen suurin motiivi oli rakkaus ja arvokkuus, oikeus saada elää vain hyvää ja elämisen arvoista elämää. Pahita olisi ollut luopua yhtäkkisessä tuskassa, joka olisi ollut väistämättä edessä, siispä ennemmin erinomaisen ja onnellisen elämän päätteeksi.

Olen maailman onnellisin, että pystyimme tarjoamaan kodin, jossa Topi sai elää omalla rytmillä omien ihmisten kanssa. Herkkuja sai tietysti syödäkseen melkein joka päivä (ihmisten pöydästä tuleva ruoka oli maailman parasta) ja lenkillä käytiin käpyttelemässä sen minkä vanha mies jaksoi. Silloin, kun ei tehnyt mieli enää itse askeltaa eteenpäin, otettiin käyttöön kuninkaiden kantopalvelu. Hän nukkui yöt pienessä mytyssä sänkyni vieressä omalla muhkealla lampaantaljalla ja herätti aamulla nousemalla sänkyä vasten, tassulla poskea läpsäisten. Heräätkös ihminen, palvelu on myöhässä!

alpa-symppis-ekovaate-alpakka-villaneule 4

Kiitos Topi, olit yksi parhaista nelijalkainen maan päällä. Suurella persoonallasi olisi täyttänyt maailman isoimman palatsin, ja vähän ylikin. Olisi tehnyt mieli listata tähän kaikki lempinimesi, joita vuosien varrella sinulle keksimme, mutta lista olisi liian pitkä julkaistavaksi. Sinä tiesit ne, ja vastasit katseellasi niihin jokaiseen. Kiitos, että saimme olla sinun omat ihmisesi nämä parhaimmat kuusi vuotta. En kadu päivääkään.

Tiinatuulia

Kiitos kun jaoit tämän koskettavan mutta varmasti raskaan tarinan Hannamari, voimia sinne <3

Kertomastasi tuli mieleen oma viiden vuoden takainen suruni, kun sain Kampin kaukoliikenteenterminaalissa viestin että maailman ihanin koiraherra on poissa. Hän ei ollut omani vaan avomieheni perheen, mutta rakastin häntä niin paljon että vieläkin ikävän kyyneleet nousevat poskille tätä kirjoittaessa... :)

Hän opetti kiltillä luonteeltaan ja jättimäisellä halibernin lämmöllään 17-vuotiaan koiria pelkäävän astmaatikon luottamaan karvapalloihin, ja olen siitä ja monista viiden yhteisen vuoden seikkailuista ikuisesti kiitollinen <3 Huomaan silti, että hänen jälkeensä yksikään koirakaveri ei ole vielä saanut yhtä vahvaa sidettä ja tunnetta aikaan... Ehkä hän oli siinä suhteessa ainoani, koska astman takia ikioman koiran hankkiminen ei meille onnistukaan. Voi muistoja :) <3

Vastaa
Hannamari Rahkonen

Kiitos Tiinatuulia, nämä ovat tosi raskaita asioita, etenkin kun oman lemmikin kanssa jakaa suurimman osan arjestaan ja hänestä tulee perheenjäsenenä paljon tärkeämpi kuin monista ihmisistä. Tätä tekstiä viimeistellessä piti pyyhkiä kasvoilta kyynel jos toinenkin.

Kertomasi lempeä koira kuulostaa todella ihanalta toverilta, voi kun kaikki saisivat kokea jotain noin kaunista. Bernit ovat todella symppiksiä. Omasta kokemuksestani käsin voin myös hieman allekirjoittaa tuon, että ensimmäinen on aina ensimmäinen. Ei tokikaan tarkoita, että toinen koira olisi mitenkään vähempiarvoisempi, mutta tottakai suhde on erilainen kuin siihen ensimmäiseen, jonka kanssa on opetellut asioita ensimmäistä kertaa.

Olen tosi surullinen, että jouduit luopumaan koirakaverista ilman hyvästejä - tuollainen yllättävä uutinen on varmasti tuntunut raastavalta. Voi miten paljon nämä pienet ja suuret koirat meitä ihmisiä opettavatkaan!

Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Liittyvät artikkelit

Hyvin eletty – näin kulutat kestävästi
Helmikuun 2017 parhaat
Inspiroivat naiset: Luonnonkosmetiikan taituri Mia Höytö
Suuntaa viikonloppuna Konepajan Brunon luonnonkosmetiikkamessuille!