Aamujen vakioksi on muodostunut kylmä vesimelonimehu, parvekekahvit ja villasukkiin verhotut varpaat. Kodin nurkkia houkuttelevampaa on ollut oman pihan rapsuttelu ja öiset kävelyt.

Joinain aamuina haluaisin huutaa ja kysyä miksi meille 10 kuukautta talven keskellä eläville annetaan näille kahdelle kesäkuukaudelle syysilmasto, kunnes muistan, että kukaan ei ole kuollut, meillä on koti ja asiat ovat muuten kunnossa. Henkilökohtaisten testitulosteni perusteella näyttää muutenkin siltä, että kesään psyykkaus tapahtuu parhaiten tuolla kahden korvan välissä. Ehkäpä ostan itselleni ensi kesäksi märkäpuvun, jotta pääsen uimaan ilman jäätymistä? Vai ehkä sittenkin vain tiketit Välimerelle?

Tekstin tuottaminen tuntuu siltä kuin sillisalaattia synnyttäisi, annan sillekin tilansa. Tänä kesänä olen uppoutunut kirjojen maailmaan ja löytänyt sieltä ne hetket, kun aika katoaa.

Ulkomailta palatessani nautin kotiinpaluusta niin, että työstudiossa vaihtui matot, elämämme ensimmäinen uutena ostettu sohva on matkalla ja iänikuisten pikkuremppojen lista lyhentyy jälleen. Marssin suoraa päätä ostamaan pari hortensiaa terasseille (joista yksi jo kuoli) ja sylillisen yrttejä parvekkeen metallihyllylle. En voi olla ilmankaan, ja jos onni tuplaantuu parilla timjamipuskalla, olkoon niin!

Tänä vuonna kiitän Suomen kylmää kesää yhdestä asiasta – ehdin kuin ehdinkin keräämään vielä koiranputkikimppuja keittiön vaasiin ja nuuskuttelemaan syreenipensaiden upeita kukintoja. Talviturkki on edelleen visusti päällä ja SUP-lautaseikkailutkin korkkaamatta, mutta eiköhän tässä ehditä niihinkin hommiin.

Kolmipäiväinen työviikko on parasta mitä olen itselleni tänä kesänä luvannut ja toteuttanut – toki pari tajuntaan iskenyttä uutta projektia ovat vähän venyttäneet iltoja sekä öitä. Onni on, että tällaisina hetkinä rinnalla on puoliso, joka tukee, iloitsee ja kannustaa eikä murjota nurkassa. Syysarki alkaa taatusti vauhdikkaana, siitä pitävät huolen työkuviot ja aikuisten hip-hop -tanssitunnit, joille itseni kuljetan. Nyt on hyvä hengähtää tovi ja kypsytellä suurempia suuntaviivoja. Oleminen on uusien ideoiden parasta polttoainetta, sen kun muistaisi aina kiireessäkin.

Viikonloppuna tutustuimme neljään parikymppiseen coloradolaiseen nuorukaiseen. Toverit lensivät pyörinensä Helsinkiin, ottivat junan Rovaniemelle ja aikovat polkea täältä maisemareittiä pitkin takaisin Helsinkiin. Meinasivat lähteä jatkamaan matkaa maanantaina aamulla, mutta täällä oli kuulemma niin mukavaa, että jäivät hieman pidemmäksi aikaa. Heistä yksi on löytänyt sisäisen suomalaisensa ja aikoo palata, täällä on kuulemma juuri sopiva sää ja elämänmeno. He opettivat meitä pelaamaan hauskaa frisbee-joukkuepeliä hietikolla, me puolestamme veimme heidät kuluvalla viikolla frisbeegolf-radalle ja tarjosimme pihamme telttojensa kodiksi.

Sunnuntaina pelasin lentopalloa niin, että pohkeeni ovat nyt hiekkasyöksyistä ruvella ja kämmenselän sisäsivut mustelmilla – mihin sitä rymyläinen tavoistaan pääsisi. Toivoin aina pienempänä olevani se tyttö, jonka jalat ja kädet olisivat kesäisin ehjät ja sileät, mutta alan näin 28-vuotiaana uskoa ettei tällaista luonnetta ole siihen muottiin valettu. Suurin osa syötöistä kulki nokkospuskan kautta, mutta jostainhan parin vuoden aikana kertyneiden ruosteiden poispelaaminen on aloitettava.

Kuulin lauantaina ensimmäistä kertaa The Strutsia ja olen miettinyt miten tuolta Brittein maalta tuleekin niin paljon näitä vastustamattomasti kiekuvia rokkikukkoja. Kesäenergiaa purkkarockin muodossa, kyllä kiitos.

Italian matkaraportti kytee mielessä ja siihenkin palaan jonain sopivana hetkenä, mutta vielä on kuitenkin vähän hampaankolossa tuosta osuudesta. Portugalin ja sen äärettömän meren äärelle palaamisesta haaveilen harva se päivä, sinne taisi jäädä tämän tytön sydän.

Siihen saakka saa kelvata Suomi, jääkylmät järviuinnit, pallopelit hyisellä hiekalla ja grilli-illat, joiden aikana pulputtavista suista tuleva ilma nousee höyrypilvinä ilmaan.