2007.

18-vuotiaalla tytöllä on päättäväinen katse, mustaksi värjätyt rock-henkiset piikkihiukset, musta kaulaketju ja tummanturkoosi halpispaita. Kiltin tytön pitkät, alaselkään ulottuvat vaaleanruskeat kutrit ja tasapaksu otsatukka olivat juuri saaneet kyytiä suuren elämänmuutoksen symbolina.

Olin innostunut valokuvaamisesta ja ostanut vähistä rahoistani ensimmäisen kamerani, jolla otin taidekuvia (päiväkirjat ovat päätyneet liekkeihin, mutta nämä kuvakansiot ovat onneksi tallessa). Jaoin 36 neliöisen Veitikantien yksiön ystäväni kanssa. Toisen kerroksen asunnossamme oli kulunut parketti, valkoiset seinät, tummapuinen keittiö, parveke, kerrossänky ja sauna. Joskus ystäväpojat kiipesivät seinää pitkin sisälle keittiön mini-ikkunasta – mitäpä sitä portaita käyttämään, kun oli mahdollisuus vähän hullutella ja saada tytöt samalla nauramaan.

Siivoustauko Veitikantiellä, vähintäänkin ikuistamisen arvoinen hetki?

Luimme kämppikseni kanssa iltaisin kilvan Arno Kotron esikoisteosta ja rakastimme erityisesti lausetta ”Kun ei ole muita suhteita, jää sentään nämä olosuhteet”. Voi Arno, veikkaan ettet tiedäkään miten syvälle nuo erosi jälkimainingeissa kirjoitetut sanat upposivat nuoriin, sydänsuruihin kietoutuneisiin naisiin.

Se edellisvuonna ostettu lähes 500 euron arvoinen kamera (jota ehdin käyttää hulppeat kuusi kuukautta), koki kovan kohtalon samassa yksiössä. Odotin kamerani kanssa välioven takana kämppistäni kotiin – olin päättänyt yllättää hänet kuvalla – mutta hänpä avasi oven odottamattomalla voimalla. Kameran ja välioven kohtaaminen oli liikaa, ei tullut siitä lattialle singahtaneesta rakkaasta mötikästä enää kelvollista kumppania. Voin sanoa oppineeni tuolloin kotivakuutuksen merkityksen. Kuvausväline vaihtui kännykkään, olihan itseilmaisu pikseleitä tärkeämpää.

Olin muuttanut pois kotoa 12 kuukautta aiemmin ja asunut sen jälkeen yhdessä ja omillani. Noiden kuukausien aikana olin ehtinyt muuttaa kolmen tytön kimppakämppään Kalajoelle, pyöräillä lukemattomia kertoja viikossa 10 kilometrin yhdensuuntaisen matkan töihin Särkille ja takaisin, pelata lentopalloa, yllättyä lakeuksien kovasta tuulesta, aloittaa sisustusneuvojan opinnot ja seurustelun, tutustua uusiin ihmisiin, polttaa itseni vähän loppuun, muuttaa takaisin Rovaniemelle, uida meressä, erota, leikellä yhteiset kuvat ja pehmolelut sekä nauttia uudesta elämästä. Tein yömyöhään töitä tarjoilijana, mökkejä sekä kerrostaloja siivoten, pizzaa ravintoloissa paistaen, astioita blokaten, kuntosalilla asiakkaita ohjaten ja lapsia hoitaen. Miten hienoa oli tehdä kauppaostoksetkin ihan itse!

Ajelimme kämppisten kanssa punaisella miniautolla, joka tärisi 120 kilometrin tuntivauhdissa kuin pahanenkin asfalttipora. Tärisevä kyyti nauratti, mutta pääasia että kaverin mummon perintöbiilillä pääsi vaikka minne! Kuuntelimme musiikkia täysillä ikivanhasta mankasta, työnsimme kasvomme ulos auton ikkunasta kesäillassa ja huusimme, ihan vain siksi että sattui huvittamaan. Miten ihanaa ja raastavaa olikaan olla 18-vuotias.

Tein nopeita päätöksiä, luotin siihen että huominen kantaa. Niin se on aina tehnytkin, mitään en muuttaisi.

Tein ensimmäisen ulkomaanmatkani. Lennolle suunnatessa jouduin lähtöhujakoissa jostain syystä ainoana erilleen koko muusta ystäväporukastamme. Koneen kohotessa katsoin ulos vasemmalla olevasta pienestä ikkunastani ja näin siipien heiluvan. Kauhuni tuntui jokaisessa sisuskalussa, muistelen puristaneeni käsinojia kaikella voimallani, sulkeneen silmäni ja unohtaneeni hengittää. Ja sitten: siinä samalla istuinrivistöllä, yhden penkin päässä istui noin 25-vuotias mies, joka kysyi levollisella äänellään olenko lentomatkalla ensimmäistä kertaa ja kertoi, että ilmakuopat ovat täysin normaaleja, selitti lennoista myös jotain muuta mitä en muista. Sitten juttelimme niitä näitä, ovat muuten ehkä koko elämäni arvokkaimmat small talkit. Nimensä olen unohtanut, mutta en tuota päälleliimaamatonta ystävällisyyttä, lempeyttä ja kiltteyttä. Moni olisi saattanut olla hiljaa ja katsoa ohi, mutta hän oli numeroa tekemättä ihminen ihmiselle ja vaikka en häntä enää koskaan tämän jälkeen tavannutkaan, tuo sydämellisyys on jäänyt muistiini.

Arki oli yksinkertaista ja huoletonta (vaikkei sitä silloin tajunnut), mutta samalla myös sellaista aikuiselämän alun tunteiden mylläkkää, että toisina päivinä tuntui siltä kuin happi olisi loppumassa. Kaikki ne suuret, uudet tunteet samalla, kun piti oppia itsenäiseksi ja osata hoitaa arjen velvoitteet.

Elämä oli ensimmäisiä kertoja, hyvässä ja pahassa.

Töiden jälkeen alla kulki pyörä, jolla viiletettiin kotiin pikasuihkuun, jotta pääsisi siihen oikeaan elämään, ystävien keskelle. Suuntasimme lentopalloverkoille, yömyöhäisille autoajeluille, rantoja kahlaamaan – ei mitään tekemään.

Sydän tykytti ihan tavallisille jutuille, sille, ettei elämä ollut suunniteltua.

Jokainen uusi päivä oli seikkailu, jonka sisältöä ei voinut ennustaa. Muistan, että oli niin hienoa päästä töistä joskus tuntia aiemmin ja soittaa heti puhelu ystäville: Mitä tehdään? Lähdettäskö aiemmin rannalle? Tuutteko meille, keksitään jotaki? Ja sitten vaan mentiin.

Tapasin samana vuonna taiteellisen pojan. Hän oli minua monta päätä pidempi, hymyili ihmisille suloisen ujosti, piirsi kämmenselkiini mustalla kynällään iltaisin ja kesäöisin kaikenlaisia kuvioita ja ajoi harmaalla Ford Probella. Meistä tuli kesän mittaan erottamattomia ystäviä, pystyimme keskustelemaan kaikesta. Muistan riidelleeni kämppikseni kanssa heinäkuussa 2007 ensimmäisen ja viimeisen kerran – hän kun aikoi mennä sanomaan tuolle pojalle, että ”nyt aloitatte seurustelun, tämähän on aivan selvä homma!”. Silloin paloi epävarman nuoren naisen käpy, mutta hei, episodi saatiin estettyä. Huh.

Kesä jatkui. Pelasimme pojan kanssa biljardia Shellillä ja kärsimme siitä johtuen kroonisesta euron kolikoiden pulasta, ostimme muumilimsaa ja Noitapillimix-karkkipusseja, ajelimme sillä harmaalla Ford Probella, kiikuimme juhannuskallioilla, lähettelimme toisillemme kilometritekstiviestejä, soitimme yhden 8 tunnin yöpuhelun, keinuimme Ounasvaaran hiihtohisseillä, jätimme salaviestejä auton ikkunaan, tiputimme pullopostia postiluukusta, etsimme lapsuusnostalgioissamme rengaskeinut ja tunsimme jälleen olevamme lapsia, jammailimme Raahen rantajazzeilla Don Johnson Big Bandin tahtiin ja heittelimme toisiamme pistaasipähkinöiden kuorilla. Lähes koko kesän valvoimme aamuviiteen, nukuimme kaksi tuntia – aamuviidestä seitsemään – menimme sitten hoippuen päiväksi töihin ja tapasimme heti töiden jälkeen. Kerran nukahdin siivouskoppiin.

Elokuun valjetessa käsi hakeutui toisen käteen, kaiken hullunmyllyn jälkeen olimme kai molemmat valmiita uuteen elämänlukuun. Tämä oli erilaista. Toisen läsnäolo ei ahdistanut, vaan yhdessäolo tuntui oikeammalta ja todellisemmalta kuin maapallon muoto konsanaan.

2007 oli elämäni hienoin ja hulluin kesä. Toivon, että 2017 tarjoilee pyöreiden kunniaksi samanlaista nuoruuden hulvattomuutta, rakastumisen huumaa ja ei minkään tekemistä. Olis nimittäin aika ihanaa.