En usko, että onnellisuus on paikkariippuvaista. Toisaalta se ei missään nimessä lukeudu myöskään merkityksettömiin asioihin. Ihmiset tekevät kodin, asui sitten kinttupolkujen päässä tai suurkaupungin urbaanissa sykkeessä. Mietin viime viikonloppuna erittäin lumisessa metsässä pyöräillessäni sitä, miten etuoikeutetulta tuntuu asua Lapissa. Jollekin toiselle jo pelkkä ajatus pohjoisessa asumisesta voisi tuntua tuomiolta, mutta me nautimme. Törmään usein ennakkoluuloihin, oletuksiin ja yleistyksiin, luultavasti niihin samankaltaisiin, joihin varmasti itsekin huomaamattani syyllistyn Etelä-Suomea ajatellessani. Yhtä pöllö on ihmismieli niin Helsingissä kuin Rovaniemelläkin, tärkeintä vain se, ettei jää ennakkoluuloisten ajatustensa orjaksi, vaan kysyy ja kuulostelee.

Olen myös miettinyt sitä miten erilainen oma tunnelma täällä asumisesta voisi olla, mikäli puhuisimme ajasta ennen digitalisoitumista. Työttömänä kauneinkin paikka alkaisi taatusti tuntua masentavalta ja vastenmieliseltä (ellei sitten asu tropiikissa).

Nykyaika on omaksi onnekseni mahdollistanut sen, että työtä on mahdollista tehdä täysin etänä aivan kuten itse teen. Yhteistyökumppaneitani tai toimeksiantajiani ei kiinnosta olenko Rovaniemellä vai Timbuktussa, kunhan sovitut asiat tapahtuvat ja tulevat tehtyä ajallaan. On palaverit verkossa, sähköpostit, Whatsapit ja kaikki. Nykyinen työtilanne on tietyllä tapaa hyvinkin houkutteleva, ei vain sisällöltään, vaan myös mahdollisuuksiltaan. Se tarjoaa monenlaisia vaihtoehtoja tulevaisuutta ajatellen ja mahdollistaa nyt osaltaan sen, että me saamme asua varsinaisen talviparatiisin keskellä ja tehdä työtä, josta pidämme.

Olemme pallotelleet aika ajoin ajatusta siitä, että asuisimme osan vuodesta ulkomailla. Lähinnä kai haluaisimme kokea muutakin kuin sen minkä vuodesta toiseen koemme. Kyllähän sitä yhdeksän yhteisen vuoden aikana ehtii miettiä yhtä jos toista. Muuttaako maalle, kaupunkiin, lähteäkö Norjan jylhään Hammerfestiin vai Portugaliin? Tähän mennessä elämässä on ollut kaikenlaista, tai niinhän sitä aina on, jos asioille ei tee tilaa. Toistaiseksi emme ole tyytyneet mihinkään kompromissiin Etelä-Euroopan ja esimerkiksi Oulun alapuolella sijaitsevien asuinpaikkojen suhteen, koska tuntuisi vähän hassulta elää vapaaehtoisesti talvet paikoissa, jossa talvi on tosiasiassa vain monen kuukauden syksy. Lits läts. Ja täällä puhuu siis ihminen, joka pitää talvesta. Lumisesta talvesta.

Valokuvaajakouluni jälkeen erilaiset järjestelyt voivat olla hyvinkin mahdollisia, mutta haluamme silti edelleen nauttia ainakin osittain pohjoisen talvista. Laskea holtittomasti pyllymäkeä, kuten kaikkien itseään kunnioittavien 28 ja 30-vuotiaiden ihmisten kuuluukin, syöksyä jyrkkien rinteiden vietäviksi kirkkaankeltaisen lumilaudan päällä ja lumisten metsäreittien kurveihin kaksipyöräisillä. Se on minun Lappiani, se tunne ja asiat, jotka tekevät tästä paikasta kodin. Talvi tekee arjesta paljon mielenkiintoisempaa ja iloisempaa, elämä ei lopu kesään.

Tämä kaupunki elää talvesta ja nyt aikuistuttuamme olemme tajunneet kunnolla miten paljon täällä on harrastusmahdollisuuksia. Lähimetsä on metrien päässä ja sinne voi suunnata lumikengillä tai läskipyörällä. Voi luistella luonnonjäällä, lautailla, kokeilla avantouintia jos vain suinkin tohtii (itse en) tai hiihtää. Hiihtokeskukset – ne isotkin – ovat kohtuullisen lähellä.

Talvisilla kaduilla on myös elämää, siitä pitävät huolen loppumattomat turistien joukkiot. Monesti hymyilen salaa ja sympatian läikkiä rinnassani katselen miten aidon hämmästyksissään he ovat lumesta puissa, pulkkamäestä, revontulista ja pakkasesta. Kaikesta siitä mikä on itselle monesti niin näkymätöntä, koska se on se oma normaali. On aina yhtä ihanaa nähdä Koskikadun pienellä raitilla rykelmittäin perheitä ja ystäviä, jotka ovat tulleet kaukaa kokeakseen sen upeuden mitä ei itse aina näe. Kuulla kiihkeiden italiaanojen välisiä keskusteluja, hymyillä aina yhtä iloisille aasialaisille ja opastaa poronsarvista inspiraatiosta saaneen kaupungin kaavoitukseen eksyneitä kaukomatkalaisia.

Ja oi että, se lumen määrä. Myönnän, aina en kolaa hymyssä suin, mutta se tekee itselleni talven, antaa kaivattua valoa jo syksystä lähtien. Olen kuullut muutamien etelässä asuvien ystävieni suusta ihmettelyä siitä miten voimme elää Lapissa, kun täällä on niin hirveän pimeää. Höpö höpö! Jopa pimeimmän kaamoksen aikaan täällä on huikean paljon valoisampaa kuin lumettomissa kaupungeissa.

Lumi tekee kaikesta puhdasta, olisi taatusti syytä pysähtyä useammin nauttimaan siitä, että jalan alla narisee lumi, maisema on puhtaan valkoinen, kirkas ja raikas. Muistaa miten hienoa on asua alueella, joka luokitellaan kansainvälisellä mittapuulla eksoottiseksi ja sääolosuhteiltaan haastavaksi – ja täällä me hullut vapaaehtoisesti asumme, kun lämpimiä paratiisejakin olisi tarjolla. No, jokin niissä -30°C pakkaspäivien extremessä taitaa kiehtoa enemmän.

Ennen kaikkea rakastan Rovaniemen huolettomuutta ja kompaktia kokoa. On kaikki tarvittava, ja se mitä ei ole, sen saa netistä. Rakastan käydä suuremmissa kaupungeissa, kiertää niiden kahviloissa, istua puistoissa ja katsella sitä persoonallisten ihmisten kirjoa. Nähdä katutaiteen hulluutta, pysähtyä sen äärelle, kulkea ratikoissa, kuulla niiden hauskat jarrutusäänet ja liikenteen melu. Kävellä jalat rakoille vanhoja rakennuksia ja merta ihastellen. Mutta. Kaikki ne valot, äänet, välkkeet, ihmisten määrä, pursuavat näyteikkunat – ne saavat loppujen lopuksi kaipaamaan pohjoisen rauhaa.

Koen, että pohjoinen antaa kaiken tarvittavan ja on jo itsessään lisäarvo, jonka ansiosta en koe jääväni mistään tärkeästä paitsi.

Ihmiselle tekee hyvää nähdä maailmaa, kokea eri kulttuureja ja hakeutua muuhunkin kuin siihen omaan normaaliin. Täällä pohjoisessakin omat hassut juttunsa, ilmiönsä ja ihmistyyppinsä – voi pojat, missäpä ei olisi – mutta kunpa ihmiset eivät antaisi kotikulmien olla ainoita elämässään näkemiä paikkoja. Toivon kaikille rohkeutta kokeilla miltä tuntuu lähtemisen haikeus ja palaamisen riemu. Koskee myös meitä, mutta ensin nautitaan tästä talvesta.