Syksy, lempivuodenaikani.

Maanantai-aamu olisi ollut kuin mikä tahansa aiempi aamu viime kuukausina viedessäni Riemua ulos, mutta oven takaa iski kasvoille kunnon viileys. Auton ikkunat olivat ensimmäistä kertaa jääkerroksen peitossa, ruohonkorret kuurassa ja kaikki maahan saakka ehtineet lehdet kohmeisen peitteen vankeina. Samalla aurinko paistoi idästä piirtäen lehtien ääriviivat esiin ja muodostaen tunnelmallisia varjoja asfalttikatuun. Ilmassa tuoksui tismalleen se mitä syksyssä rakastan: kevyt ja kirpeä pakkanen.

Ihme kyllä, varhaiset syysaamut eivät paina vielä mieltä, vaikka kello herättää joka aamu seitsemän maissa. Uuden päivän alku on itselleni sellaista omaa, leppoisaa aikaa, jonka rauhassa on sanoinkuvailematonta seesteisyyttä. Se maadoittaa ja auttaa heräämään uuteen päivään. Kahvin saa keitellä rauhassa, puhelin ei soi ja tuleviin työaskareisiin saa uppoutua täydellä intensiteetillä (ja sitten voi pelata myös vähän Tiny Wingsiä, joka on maailman söpöin peli).

Naftaliinista kaivettu on tässä vaiheessa esille jokaikinen villaneule ja myös ne khakin sävyiset lempinahkanilkkurit, talvitakit odottelevat sentään vielä kaapistojen perällä lumisempia säitä. Keltainen sadetakki ja Hai-saappaat ovat lähes päivittäisellä käytöllä nekin, kiitos miltei jatkuvan vesisateen.

Keltaisen, oranssin, poltetun terrakotan ja punaisen sävyihin pukeutuneet kameleonttipuut ovat kauneinta mitä syksyssä tiedän, olivat lehdet sitten puussa tai kävelytien reunaan kasautuneina.

Olen syntynyt roudan aikaan ja siksikin varmasti ikuinen syksyn lapsi, samalla tämä on minulle aina suurempi vuodenvaihde kuin se virallinen konsanaan. Letkeän kesän jäljiltä jatkoin alkuvuodesta aloittamiani katutanssitunteja, mutta haluaisin aloittaa myös jotain uutta nyt kun pystyn jälleen liikkumaan enemmän. Viime talvena arsenaalissa oli Pilates ja keramiikkakurssikin kutkuttelisi, mutta taitaa jäädä ensi vuoden hommiksi.

Keskeytin muutamia näyttöjä vailla olevat valokuvausopintoni keväällä ja jatkan ne loppuun nyt lokakuussa. Tiedossa on vielä muun muassa studiokuvia, reportaasia ja simultaania. Tornion monenmoiset kadunvarret ja tienpätkät ovat tulleet erittäin tutuiksi tässä parin vuoden aikana ja vaikka kaupunki onkin kiva, tulen tuskin palaamaan kamerani kanssa sinne toviin näiden projektien jälkeen.

Tietoisesti otettu opiskelutauko teki todella hyvää, tarvitsin keväällä hieman etäisyyttä kaikkeen. Takana oli ollut aika monta isoa henkistä taakkaa, läheisen Minnesota-hoito yhtenä esimerkkinä.

Pitkistä metsälenkeistä on tullut koko perheen juttu ja Riemu on bongannut syvänvihreissä, juurakkoisissa kuusimetsissä kilpaa juoksevia päästäisiä, joista hän on uteliaana toivonut leikkitoveria. Harmi vain että pikkukaverit juoksivat heti piiloon eivätkä arvostaneet mustan karvajättiläisen kostean kirsun nuuhkutuksia.

Käytimme häntä eläinlääkärissä reilu pari kuukautta sitten, sillä ilmassa alkoi olla hälytysmerkkejä: ruokahalunsa katosi taivaan tuuliin, hän lakkasi leikkimästä, ilmassa oli apatiaa ja käytös muuttui muutenkin epätavalliseksi. Kaikki verikokeista ultraan oli kuitenkin täyttä priimaa. Sydämellisen eläinlääkärin mukaan tämä meidän herkkä herrasmies kärsi poikkeuksellisen voimakkaasti surusta vähän jälkijunassa, pienentyihän laumamme kesäkuussa. Kotijoukoissa on ollut iso lovi Rullan yhtäkkisen poismenon jälkeen, tuo pieni koira on mielessäni harva se päivä. Nyt hän lepää kauniissa keramiikkauurnassa takkamme päällä.

Kolmisen viikkoa sitten Riemussa alkoi näkyä muutosta. Yhtäkkiä tuo musta tornado alkoi jälleen kaivelemaan lelupussia, vaatimaan herkkutuokioita, viihtymään sylissä,  pyytämään ponnekkaasti korvanjuuren rapsutuksia ja hierontaa ja muuttui silminnähden onnelliseksi. Tuntuu niin hyvältä nähdä tämä meidän uskollinen perheenjäsen iloisena ja elämänhaluisena kaiken kokemamme jälkeen, se tekee myös minut onnelliseksi.

Jos hyvin käy, Riemua odottaa kevättalvella uusi ystävä. Katsotaan millainen ralliroope sieltä oikein tulee, myttyyn juostuja mattoja ja koirien keskinäisen peuhaamisen seuraamista on ollut ikävä.

Meidän piti lähteä nyt syyskuun alussa kauan odotetulle telttareissulle Lofooteille, mutta auton startti hajosi parahiksi eikä sitä ehditty korjaamaan aikataulun puitteissa. Mielessä pyörii kuitenkin villi ajatus siitä, jos suuntaisimme lokakuussa uudelle seikkailulle, pitäkää peukkuja pystyssä!

Kuvat Hannamari Rahkonen