Terveisiä laiskalta sunnuntailta. Meidän piti lähteä tänä viikonloppuna anoppilaan pohjanmaalle, mutta pienimmän nelijalkaisemme saama vatsapöpö torppasi lähtöaikeet viime hetkillä. Onneksi tauti näyttää jo menevän ohitse, vaikka lepo vilttikasoissa onkin minille se houkuttelevin vaihtoehto.

Olen juuri nyt hautautuneena sohvan nurkkaan aamutakissani, söin äsken todella myöhäisen aamupalan ja nautiskelen viikonlopusta. Tuomas lähti kauden ensimmäiselle lumilautareissulle lähimäkeen ja Pulla nukkuu autuaasti kainalossani. Edessä loimuaa takka, jonka eteen Riemu on linnottautunut grillaamaan itseään. On ollut ihana vapaa viikonloppu, jonka aikana on ehditty tehdä puuhommia, järjestellä kotia, kolata lunta, katsella Netflix-maratoneja ja syödä monta kertaa yhdessä.

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa vähän kuulumisia, tajunnanvirtaa ja arjen kohokohtia. Olen tarvinnut paljon omaa aikaa ja nauttinut rauhallisesta arjesta sekä pitkäksi venähtäneestä syksystä, joka kääntyi onneksemme valkoiseen talveen silmänräpäyksessä. Kaikki postauksen kuvat ovat viime viikolta, jolloin meinasin pakahtua luonnon kauneuden edessä – toivottavasti otokset välittävät edes hitusen taianomaisen Lapin leppoisasta talvitunnelmasta.

Ihana vanheneminen

Täytin lokakuun loppupuolella 31. Tuntuu niin hyvältä tulla vanhemmaksi – en rehellisesti sanottuna haluaisi olla yhtään nuorempi. Ihmisyyden työkalupakissa on paljon enemmän työkaluja kuin parikymppisenä, tunnen vihdoin itseni paremmin ja tiedän mitä haluan. Se nuoruuden riivaava epävarmuus ja monet turhat pelot ovat vihdoin poissa – tilalla on kyky olla läsnä ja laittaa asiat perspektiiviin. Arki on hyvää, rauhallista, omannäköistä ja tasapainoista.

Mielessä: keittiön laatoitus

Rakastamme molemmat marokkolaishenkisiä syvän murrettuja sinisen, roosan, keltaisen ja ruskean sävyjä. Löysimme tällä viikolla vihdoin molempia miellyttävän seinälaatan ja tarkoitus on kuorruttaa vielä tämän vuoden puolella keittiön pinnat tuolla murretun vaaleanpunaisella ihanuudella.

Lämpimät talviasusteet ennen kaikkea

Minun on pitänyt kirjoittaa monesti lämpimistä luottovaatteistani, joilla pärjää pohjoisen talvipakkasissa, mutta jaanpa parit vinkit myös tähän. Tiesittekö, että kotimaisen Arctipsin keltaiset lapikkaat ovat valikoimissa Yellow Moodin kanssa tehdyn yhteistyön ansiosta? Rakastan näitä lämpöisiä luottokenkiä yli kaiken – ne on helppo sujauttaa jalkaan, pitkät varret mahdollistavat taivalluksen hangessakin eivätkä varpaat palellu edes 30 asteen pakkasessa. Toinen talven suosikkijuttu ovat tietysti superlämpimät VAI-KØ -merinovillapipot! Minulla on terrakottan värinen Huippu ja keltainen ILO-merinovillapipo, josta ostin Tuomakselle lahjaksi tämän vihreän version.

12-vuotiskihlapäivä

Marraskuu ei ole läheskään niin ankea, kun on mitä juhlia! Tämän viikon torstaina tuli täyteen 12 vuotta siitä koleasta marraskuun yöstä, jolloin päätimme mennä kihloihin. Pitkä parisuhde, rakkaus ja ystävyys ovat mittaamattoman ihana lahja – on ollut upeaa kasvaa yhdessä aikuisiksi.

Vuosien varrella olemme kasvaneet ja muuttuneet Tuomaksen kanssa tietysti molemmat. Arvostan tarinassamme erityisesti sitä, että molemmilla on ollut tilaa tuohon kasvuun. Yhden ihmisen muutos suistaa muutkin ympärillä muutokseen ja olen onnellinen, että meiltä on löytynyt tahtoa sekä nöyryyttä oppia tuntemaan toinen joka päivä uudelleen. Onhan se aina kriisi, kun toinen ei enää toimikaan kuten ennen – vaatii työtä sekä tahtoa pysyä tuon muutoksen tasalla, mutta se on enemmän kuin kaiken vaivan arvoista!

Vaikka ei ole kenenkään toisen ihmisen vastuulla eheyttää ketään, parisuhteemme on silti ollut erittäin korjaava ihmissuhde. Vuosien varrella olemme molemmat hoksanneet alkaa toimia rakentavammalla tavalla, kun on ymmärretty ettei sillä omalla reaktiolla ole aina tekemistä nykyhetken tai toisen ihmisen tekemisten tai tekemättä jättämisten, vaan ennemminkin omien arpien kanssa. Missä tahansa ihmissuhteessa peiliin katsominen on usein paras lääke.

Olen monesti sanonut, että toivoisin jokaisella ihmisellä olevan oma Tuomas, ja niin se on edelleen. En vieläkään ymmärrä mistä hän eteeni tupsahti keväällä 2007, minähän olin muuttamassa juuri Helsinkiin ja kohtaamisemme oli niin pienestä kiinni. Hän on turvani, joka antaa minun seistä omilla jaloillani itsenäisenä ihmisenä. Hän ei kiltteydestään huolimatta koskaan mielistele ja on joustava, muttei rajaton.

Kiitos rakkaani, että saat yhtenä harvoista ihmisistä minut nauramaan ilon kyyneleet silmissä, teet mulle lähes joka aamu kahvia sänkyyn, tuet aina matkallani kohti unelmiani ja halaat silloin kun en tajua itsekään tarvitsevani juuri sitä. Ollaan molemmat aika spontaaneja ja sitä kautta vähän boheemeja taiteilijasieluja, sitä arvostan.

3 + 1

Syyskuussa laumamme kasvoi yhdellä hurmaavalla koiraneidillä. Olen aivan rakastunut meidän pieneen Pullaan: hän on 2,5-vuotias Chihuahua, josta tulen kirjoittamaan teille pian aivan oman jutun. Selvää kuitenkin on, että Lapista löytyy nyt hyvänlainen ripaus erään meksikolaisen muijan tulista rakkautta.

Ajokortin ajaminen

Autokoulu on ollut asialistallani kaikki vuodet siitä lähtien kun täytin 18, mutta vasta tänä syksynä ajoitus oli näemmä oikea. Rakastan ajamista ja on niin siistiä, että ensi kesänä voin ajaa venetrailerin satamaan ihan itse ja laskea Tuomaksen kanssa keltaisen kiiturin yhdessä vesille! Peruuttelu tulenee olemaan hidasta, mutta jostain se on oppiminenkin aina aloitettava.

Tavotteista ja unelmista

Olen miettinyt näin vuodenvaihteen lähestyessä paljon ensi vuotta ja sitä mitä haluan. Tajusin, ettei minulla ole itse asiassa mitään maata mullistavia unelmia ja se tuntuu aika hyvältä. Olen oppinut nauttimaan täysin siemauksin rauhallisesta arjesta, joten ehkäpä tavoitteeni on vain ylläpitää tätä tasapainoa, tehdä edelleen työni hyvin rakkaille asiakkailleni ja elää kokonaisvaltaisesti näköistämme arkea. Mitäpä sitä turhia hötkyilemään, leppoisa arki on parasta.

Ihanaa sunnuntaita!