Isoja muutoksia on tulossa, löysin itseni sanomasta heinäkuussa.

Jo viikkoja on tuntunut siltä kuin selkääni kohden olisi saapumassa lempeä myötätuulen töytäisy – elämä on ottamassa ihan uusia uria ja vaikka vatsassa lenteleekin perhosia, musta tuntuu että bring it on! Olotila on uteliaan odottava, ja muutos jotain mitä en osaa itsekään vielä pukea sanoiksi tai miksikään konkreettiseksi asiaksi (tai no, yksi isohko konkreettinen asia on työn alla, mutta siitä lisää mikäli se toteutuu).

Ihan lomani alkuun siivosin kaikki somekanavani perusteellisesti – unfollow-napista tuli ystäväni pohtiessani mikä tuottaa aidosti iloa ja mikä ei. Sivuhuomautus: aika harva asia jaksaa inspiroida ihan oikeasti.

Ja sitten se mun vene! Olen kuulkaa oppinut tänä kesänä vaikka mitä perämoottoreista, ohjausvaijereista ja muista vastaavista. Myönnän kerran parahtaneeni että tätäkö tämä on, koko ajan on joku juttu rikki! Se oli onneksi hetkellinen tunteenpurkaus – huomasimme nimittäin parin tunnin ohjausvaijerin asennustyön jälkeen, että meille oli myyty väärän kokoinen vaijeri ja ratti (jota ei olisi siis oikeasti tarvinnut edes vaihtaa).

No, vaihto onnistui ja nyt on sitten uusi rattikin – rrrrrmmmm! Kaiken kaikkiaan nautin kyllä huimasti uuden oppimisesta. Rakastan veneilyä – veden äärellä olen kotonani ja mieleni lepää. Olemme veneilleen joissa ja järvissä niin että hiukset ovat lentäneet vaakatasossa ja silmiä kuivaa.

Kävin kampaajan tuolissa jättämässä 25 cm vanhaa kuonaa taakse. Opiskelin asioita joihin ei ole normaalisti aikaa.

Unelmoin, ronskisti ilman mitään rajoituksia. Olen tehnyt kiitollisuusharjoituksia, liikuttunut kaikesta hyvästä mitä minulla on ja luottanut siihen, että kaikki menee hyvin kun antaa asioiden mennä hyvin.

Luin parvekkeen riippukeinussa siitä miten kipu voi pesiytyä kehoon ja miten kehollista stressiä voi purkaa. Söin paljon paljon paljon mansikoita, noita kesän ihanimpia karkkeja. Kokkasin, no, en juuri ollenkaan.

Ideoin yhden kirjan ja aloitin sen kirjoittamisen. Lenkkeilin naavaa notkuvassa metsässä tuntien kuinka kehoni sitkaimmatkin stressihormonityypit nitistyivät olemattomiin jokaisella askeleella.

Huristelimme iltamyöhään salaiselle hiekkarannalle, kävimme yöuinnilla ja ihastelimme vaaran taakse laskevaa, epätodellisen oranssia auringonlaskua joen ja saarten iltausvassa. Kömmimme telttaan nukkumaan, kuulimme aidan takana määkivät lampaat ja todistimme kuinka kämmenen kokoinen iso sammakko yritti välikankaasta sisälle. Paahdoin itseäni auringon syleilyssä, sain nenääni muutamia auringon suudelmia suloisten pisamien muodossa.

Kerrankin on ollut aikaa ja resursseja pysähtyä. Olen valvonut myöhään ja nukkunut pitkään.

Rakastuin Tuomakseen uudelleen, en tiedä moneskohan kerta se jo oli tämän 12 yhteisen vuoden aikana. Miten hullua ja valloittavan ihanaa ajatella, että kahdeksan vuoden päästä me ollaan oltu me kaksi vuosikymmentä! Sain lomalla joka aamu sänkyyni espresson lempikeramiikkamukissani, siis aivan kuten arkenakin.

Fiilistelin kaikilla soluillani pihallamme kukkivaa syreeniä (hän suvaitsi kukkia yhden nupun!), jonka leikkasin kolmisen vuotta sitten netin ohjeilla ihan väärin – tai väärin ainakin sen perusteella miten valtavasti tuo kaunokainen otti nokkiinsa eikä kukkinut uudestaan kunnes nyt. Olisipa nuppuja ensi kesänä edes kaksi…

Tyhjensimme ja remontoimme varastomme suloiseksi kesähuoneeksi, amerikkalainen ystävämme Benjamin saapuu tänne pohjoisen kotiinsa ihan pian viideksi viikoksi. Nyt kaikki varastokamat lapsuudenmuistolaatikkoineen mahtuvat sisätiloihin pariin hassuun neliöön, aika keveää!

Tämä kesä oli oodi omalle ajalle – ei sinänsä mitenkään erikoinen, mutta kaikin puolin just hyvä.