Sokeririippuvuudesta eroon pääseminen on ollut yksi elämäni suurimpia siunauksia, mutta matka sinne ei ollut missään nimessä helppo.

Siinä missä muut elivät parikymppisinä niin sanottuja parhaita vuosiaan, treenasivat, matkustivat, perustivat perheen ja rakensivat uraa, minä kamppailin ylipainon, kilpirauhasen vajaatoiminnan, traumaoireiden, sokeririippuvuuden, tiukan uskonnollisuuden ja hyvin vaikeiden sekä toksisten perhesuhteiden keskiössä.

Mulla oli paljon lahjoja ja halu tehdä sekä saavuttaa vaikka mitä niin työelämässä kuin intohimoharrastusteni parissa, mutta suurin osa noista vuosista kului ihan puhtaasti vain selviytymiseen (ja rajoittavan uskonnon sisällä elämiseen).

Haluan jakaa mun tarinani, koska tiedän että jollekin sokeririippuvuudesta eroon unelmoivalle tämä voi olla käänteentekevää lukea. Meidän jokaisen henkilökohtaiset kokemukset ovat suurinta totuutta ja jotain tekee meistä meidät, säröineen päivineen.

Vaikeitakaan vaiheita ei tarvitse hävetä tai piilottaa. Toipumisen jälkeen ne voi toimia mitä suurimpana voimavaroina ja siltana toisten ihmisten luo – erillisyydestä yhteyteen.

Olen itse kokenut, että vertaistuessa on aina jotain sellaista syvyyttä, mihin pelkkä tieto ja faktat eivät yksin yllä. Kun joku uskaltaa sanoa ääneen: ”Mieki olen ollut tämmösessä tilanteessa”, häpeä sulaa. Silloin ei enää tunne olevansa yksin.

Tämä artikkeli keskittyy pääasiassa sokeririippuvuudesta eroon pääsemiseen. Tarinan alkua varten on otettava monta askelta taaksepäin lapsuuteeni, eli aloitetaan sieltä.

Synnyin nelipäisen sisaruskatsaan kolmanneksi. (Olen lapsesta kutsunut itseäni kolmanneksi kapinalliseksi, ja sanotaanko näin, etten onnekseni ole ollut väärässä.)

Tulen suvuista, joissa esiintyy paljon alkoholismia, porno-, sokeri/ruoka- ja peliriippuvuuksia sekä näiden ympärille kietoutunutta voimakasta läheisriippuvuutta.

Itse muistan huomanneeni jo seitsemänvuotiaana, etten pystynyt vastustamaan syömistä samalla tavalla kuin muut ympärilläni. Jo tuolloin kehityksellinen traumani oli alkanut muotoutua.

Lapsen helpoin tapa rauhoittaa itseään on syödä. Syöminen rauhoittaa hermostoa. Mulla oli tajuttoman paha olla ja pelkäsin. Aloin syödä itseni tainnoksiin äidin tekemällä kotiruoalla tai suurella kasalla lämpimiä voileipiä.

Meidän välillämme oli kuitenkin ratkaiseva ero: hän pystyi olemaan helposti ilman karkkia, mutta minä en kestänyt viikkoa pidempään. Ruoka poltteli mielessäni jatkuvasti.

Samoihin aikoihin minua alettiin kiusata koulussa lihavaksi. Ulkonäkööni kohdistuneet sanat ja fyysinen väkivalta tarttuivat mieleni häpeänauhaan, jossa minä alkoi tarkoittaa samaa kuin ruma, huono ja vääränlainen.

Kehoni kommentointi ei loppunut koulun porttien sisäpuolelle. Opin jo lapsena katsomaan itseäni muiden ihmisten arvostelevien silmien kautta, varsinkin niiden läheisten, joiden olisi pitänyt rakastaa mua.

Kolmosluokalta lähtien aloitin jokaisen kesäloman laihdutuskuurilla. Kahteentoista ikävuoteen mennessä olin kokeillut Painonvartijoita, lentoemännän dieettiä, kaalisoppaa ja ruokahalua hillitseviä valmisteita. Punnitsin itseni päivittäin ja tunsin syvää pettymystä, jos vaa’an lukema ei miellyttänyt.

Meillä ei edes herkuteltu, söin tavallista kotiruokaa ja sipsejä sai kerran vuodessa, aina vuoden vaihtuessa. Teini-iässä vatsani ja rintani olivat täynnä punaisia raskausarpia.

Tarkkailin sosiaalisissa tilanteissa kaksoisleukaani, vertasin itseäni ystäviini ja siirsin esiintymishaaveeni syrjään.

Nyt ymmärrän, ettei kahdeksanvuotiaan lapsen paino tai pakonomainen syöminen ollut mikään moraalinen epäonnistuminen. Minussa ei ollut mitään vikana ihmisenä.

Olin lapsi, joka olisi tarvinnut laihdutuskuurien, kehon kommentoinnin ja häpeän sijaan turvaa, ymmärrystä ja oikeanlaista apua.

Kyse ei ollut huonosta luonteesta tai itsekurin puutteesta. Kaikki kokemani asiat syömisen ympärillä olivat sokeririippuvuuden ensimmäisiä oireita, jotka traumakäytös laukaisi.

Teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa minulla oli pitkä tauko pakonomaisesta syömisestä – en silti laihtunut. Jälkikäteen ymmärrän, ettei varsinainen addiktio kadonnut minnekään, vaihdoin hetkeksi vain addiktion ilmenemismuotoa. Aiemmin syömisen ympärille kietoutunut pakonomaisuus siirtyi kouluun, liikuntaan ja myöhemmin työntekoon.

Viisitoistavuotiaana treenasin raskaita liikuntalajeja yli 20 tuntia viikossa. Söin kuivaa kanaa, raejuustoa ja parsakaalia, hengitin fitness-elämää ja aikataulutin päiväni minuutilleen (siis oikeasti minuutilleen).

Levolle ei ollut tilaa, juoksin kello kaulassa aina seuraavaan paikkaan. Mulla oli kuukauden putkeen aivan järisyttävät rytmihäiriöt, mutta en hidastanut silti tahtia – painoin kaasun syvemmälle. Hain hyväksyntää olemalla tehokas ja erinomainen, koska en tuntenut muuten olevani näkyvä kotona tai koulussa.

Mua ei kiinnostanut enää olla se kympin tyttö koulussa, joka viittaa ahkerasti, tekee kaiken prikuulleen ja suorittaa. En vain jaksanut.

Olin tuohon saakka vetänyt unettomuuden vuoksi koko ala- ja yläasteen 2-5 tunnin yöunilla ollen silti aivan helvetin hyvä oppilas. En ollut koko yläasteelta päivääkään poissa. Olin fyysisesti aivan loppu, koska en enää nukkunut.

Koenumerot alkoivat laskea, sillä en väsymyksen vuoksi jaksanut enää lukea tai keskittyä kuten ennen. Jokaikisen yläasteen aineopettajan ainoat kommentit olivat syyllistäviä. ”Jos et nyt tsemppaa koenumeroiden kanssa, joudun laskemaan sun arvosanan päättötodistukseen” ja ”nyt pitää Hannamari tsempata”.

Ei kysymyksiä kuten: ”miten voit?”, ”onko jotain tapahtunut?” tai ”haluatko keskustella, onko sulla paha olo?”.

Kolme kuukautta lukion alkamisen jälkeen kehoni sanoi sopimuksensa irti. Olin juuri täyttänyt 17 vuotta, kun paloin ensimmäisen kerran oikeasti loppuun. Jouduin kahden viikon sisällä kolmesti ambulanssilla sairaalaan erittäin halvaannuttavien vatsakipukohtausten vuoksi. Mitään fysiologista syytä ei löytynyt.

Kehoni siis pysähtyi ja mun oli pakko keskeyttää lukio. Surin sitä, etten pääse tanssimaan vanhoja, koska ne oli mun suuri unelma. Pienen lepohetken jälkeen hain töihin kuntosalille, muutin pois kotoa.

Avioiduin 19-vuotiaana ja perustin yrityksen. Elin suoritusrumbaa, jonka aikana mulle puhkesi krooninen migreeni ja vakava paniikkihäiriö. Suorittamista jatkui 26-vuotiaaksi saakka, jolloin koin toisen ja huomattavasti vakavamman uupumuksen.

Tällä kertaa en enää pystynyt puskemaan kehoni yli. Tahtia oli pakko hiljentää – ja kun suorittaminen ei enää toiminut selviytymiskeinona, pakonomainen syöminen alkoi palata arsenaaliin.

Masennuin ja eristäydyin. Peruin ystävien kanssa tapaamisia ja töitä, koska olin jatkuvasti aivosumuinen, turvonnut, ruokakrapulassa ja aivan loppu. Aiemmin tärkeät harrastukset jäivät, eikä minulla ollut enää voimavaroja olla aidosti läsnä muille ihmisille.

Olin, kuten tuohon aikaan itseäni kutsuin, tulehtunut rusina sohvan nurkassa.

Oon aina etsinyt vastauksia terveyshaasteisiini, koska en ollut koskaan täysin terve. Halusin löytää ratkaisun krooniseen migreeniini, paniikkihäiriöön, kuukautiskipuihin ja ylipainoon.

Aloitin gluteenittomuuden ja olin pitkään maidoton. Sitten aloitin kasvissyönnin, koska uskoin tekeväni sillä keholleni hyvää. Mullehan sanottiin kaikkialla, että kasvisruoka sopii sun kehotyypille parhaiten, jätä liha pois.

Vuosia söin kasviksia, riisiä ja palkokasveja. Olin hämmentynyt olen jatkuvasti väsyneempi ja väsyneempi ja jatkuvasti nälkäinen, vaikka olin juuri syönyt.

Ajatukseni pyörivät koko ajan ruoassa ja makeanhimo oli voimakasta. Kilpirauhaseni turposi ja oireili, kehoni keräsi painoa ja nestettä, ja hankalat IBS-oireet pakottivat suunnittelemaan arkea sen mukaan, missä lähin vessa oli.

Vatsani turposi pahimmillaan niin paljon, että oli vaikea hengittää. Kärsin aivosumusta, korkeasta leposykkeestä, ihottumista ja verensokerin heilahteluihin liittyvästä ärtyisyydestä (en tietenkään tunnistanut syytä vielä tuolloin). Olo saattoi muuttua lyhyessä ajassa toimintakykyisestä täysin uupuneeksi, sumuiseksi ja takakireäksi.

Koska en vielä tietenkään tuossa vaiheessa ymmärtänyt, mitä kehossani ja aivoissani tapahtui, syytin itseäni. Ajattelin, että mussa oli jotakin vialla.

Tähän päälle jatkuva viesti ulkomaailmasta oli se, että lihavat on laiskoja ja meidän pitäisi vain ottaa itseä niskasta kiinni, painoi mielessä.

Ihmiselle, joka on kamppaillu koko elämänsä jatkuvan nälän, verensokerin heilahtelujen ja sokeriaddiktion kanssa, on yksi julmimmista asioista väittää, että syy olisi saamattomuudessa – kun se oikeasti on biologinen ja geneettinen ominaisuus sun aivoissa, jotain mitä kukaan meistä ei tieten tahtoen ole valinnut itselleen.

Vai onko astman tai ykköstyypin diabeteksen kanssa syntyväkin ihminen muka joku saatanan laiska luonnevikainen? Niinpä.

Mun kohdallani kyse ei oo koskaan ollut siitä, etten ois yrittänyt tarpeeksi. Päinvastoin. Olin yrittänyt kaikkea mahdollista koko elämäni ja käyttäny ratkaisujen etsimiseen kymmeniä tuhansia euroja rahaa. Ne tarjotut ratkaisut ei vain olleet oikeita keinoja, koska niissä keskityttiin pelkästään fyysiseen muutokseen.

Fakta vain on se, ettei mikään yleinen tai suosittu suositus ei muutu yksilölle sopivaksi vain siksi, että sitä toistetaan mediassa tarpeeksi usein. Se on täyttä bullshittia, jonka takana pyörii uskomattoman iso markkinointikoneisto.

Kun aloin lisätä eläinperäistä ravintoa, poistin sokerin, viljat ja muut mua triggeröivät ruoat, mun mieli alkoi rauhoittua. Nälkä ei enää hallinnut jokaista päivää. IBS-oireet katosi, maksarasva parantui, aivosumu loppui, kilpirauhanen ei enää turvonnut ja jaksoin taas innostua ja luoda uutta.

Tässä vuosien aikana olen pudottanut 30 kiloa, mutta kaikkein tärkein muutos ei ole ollut se mitä tapahtui vaa’alla. Sain takaisin mun toimintakyvyn (!!!), ajattelun kirkkauden ja kokemuksen siitä, että voin luottaa itseeni.

Ymmärsin myös, ettei vaikeuteni ruoan kanssa ollut merkki heikkoudesta vaan ongelma, johon tarvitsin oikeanlaista tietoa ja tukea.

Kehon viestejä ei voi kumota sillä, että joku ruokavalio näyttää paperilla hyvältä tai että sitä pidetään yleisesti terveellisenä. Jos olet jatkuvasti nälkäinen, väsynyt, turvonnut ja huonovointinen – keho vain yrittää kertoa, ettei nykyinen tapa toimi sille.

En ole ikinä ennen puhunut julkisesti siitä, että tästä muutoksesta teki erityisen vaikean se, ettei kasvissyönti ollut mulle vain tapa syödä. Miehän kehitin työkseni kasvisruokareseptejä ja sain yksittäisistä resepteistä jopa nelinumeroisia palkkioita ja tein viisinumeroisia kuukausimyyntejä.

Olin rakentanut kaiken osaamiseni, näkyvyyteni ja toimeentuloni sen varaan, että puhuin kasvissyönnistä ja loin muille siihen sopivaa sisältöä. Noita reseptejä löytyy saitiltani edelleen.

Kun aloin ymmärtää, ettei kasvisruokavalio tukenut mun terveyttä, moraalini ei antanut mun jatkaa entiseen tapaan. Oon aina ollut tosi oikeudentajuinen enkä halunnut nytkään pitää mitään kulissia. Tiesin, että mun oli käännettävä koko yritystoimintani suunta, vaikka pelotti ihan helvetisti.

Se tarkoitti luopumista valmiista asemasta, tunnetusta aihepiiristä ja työstä, josta mulle maksettiin hyvin ja jossa olin tosi hyvä. Jouduin pohtimaan uudelleen, mistä puhun, mitä opetan, millaisia töitä otan vastaan ja mihin koko yritykseni tulevaisuus rakentuu.

Samalla tiesin, että suunnanmuutos voi hämmentää mun olemassa olevaa yleisöä, herättää arvostelua kollegoiden keskuudessa ja viedä multa kokonaan toimeentulon, jonka olin rakentanut vuosien työllä.

Kyse ei siis ollut pienestä brändipäivityksestä. Kyllä tämä oli iso ammatillinen identiteettikriisi ja aivan valtava taloudellinen riski.

Jouduin valitsemaan, jatkanko turvallisella ja kannattavalla tiellä, johon en enää itse uskonut, vai rakennanko yritykseni uudelleen sen tiedon varaan, jonka olin oman kehoni ja kokemukseni kautta saanut.

Valitsin jälkimmäisen. En siksi, että se ois ollut mitenkään helppoa tai strategisesti riskitöntä, vaan siksi, etten voinut rakentaa työtäni sellaisen viestin varaan, joka ei ollut totta mun omassa elämässä (tästä syystä en jäänyt roikkumaan Jehovan todistajiinkaan ns. toimettomaksi – en pysty tai halua elää epärehellisesti, vaikka se maksaisi mulle asioita kuten tässä tapauksessa perheenjäseniä ja ystäviä, jotka oli jätettävä taakse).

Jouduin siis rakentamaan uudelleen paljon enemmän ku vaan oman ruokavalion: rakensin uudelleen koko mun ammatillisen identiteettini, toimeentuloni ja yritykseni suunnan.

Se oli valtava päätös. Se oli myös sen arvoinen.

Joskus rehellisyys omaa kehoa ja arvoja kohtaan maksaa paljon. Vielä kalliimmaksi tulee kuitenkin se, että jatkaa muiden hyväksymällä ja ulospäin menestyvältä näyttävällä tiellä, vaikka tietää sisimmässään kulkevansa väärään suuntaan.

Olin kokeillut vuosien aikana kasvissyönnin lisäksi useita muita ruokavalioitakin kuten paleota ja raakaruokaa.

Olin ollut vähähiilihydraattisen ja ketogeenisen ruokavalion suuri vastustaja, koska ”sehän pilaa naisten hormonitoiminnan”... Se oli omalla kohdallani kuitenkin viimeisiä juttuja mitä en ollut kokeillut ja aloin olla epätoivoinen, joten päädyin testaamaan.

Eihän mulla ollut käytännössä enää mitään menetettävää, kun voin niin huonosti ja hormonitoimintani oli muutenkin aivan sekaisin.

Luulin pitkään, että onnistunut keto tarkoitti mahdollisimman runsasta rasvan lisäämistä jokaiselle aterialle: voita aamukahviin, oliiviöljyä salaattiin ja pähkinöitä välipalaksi.

Ajattelin, että mitä enemmän rasvaa söisin, sitä tehokkaammin kehoni oppisi polttamaan omaa rasvaansa.

Olin mittausten perusteella hyvässä ketoosissa – vereni ketoarvot liikkuivat 1,5–2 millimoolissa – mutta voin huonosti. Saatoin tuntea pohjatonta nälkää heti syömisen jälkeen.

Ketoosi ei siis automaattisesti tarkoita sitä, että keho voi hyvin tai käyttää tehokkaasti omia rasvavarastojaan. Runsas ravinnosta saatu rasva voi pitää ketoarvon korkealla, mutta samalla keho voi käyttää energiaksi ensisijaisesti lautaselta tulevaa rasvaa.

Minun piti opetella käyttämään rasvaa aterioideni tukena, ei niiden päälähteenä, vaikka kaikki muut ympärillä toitottivat (ja suurin osa toitottaa edelleen) päinvastaista.

Kun löysin keholleni sopivamman tavan toteuttaa ketogeenistä ruokavaliota, olo kirkastui ja paino sekä sentit alkoivat viimein liikkua. Ymmärsin, ettei keton tarkoitus ole lisätä rasvaa rajattomasti, vaan vähentää hiilihydraatteja riittävästi, jotta elimistö lisää rasvahappojen ja ketoaineiden käyttöä energianlähteenä.

Mutta vaikka opin toteuttamaan ketogeenistä ruokavaliota aineenvaihduntani kannalta paremmin, en vielä ymmärtänyt vielä syömishaasteisiini liittyvää sokeririippuvuus-aspektia.

Minulla meni ketogeenisella ruokavaliolla suhteellisen hyvin noin kymmenen kuukautta ja paino tippui 10 kiloa. Sitten päätin palkita itseni suuresta työonnistumisesta yhdellä suklaaleivoksella.

Seuraavat puoli vuotta kuluivat trigger-ruokiani kaksin käsin syöden. Syömiseni muuttui taas pakonomaisemmaksi. Laihduttu paino tuli takaisin korkojen kera.

Siinä missä aikaisemmin mulle oli riittänyt yksi sipsipussi (mikä on sekin paljon), toleranssini vaati enemmän. Aloin syödä sipsipussin, jäätelön ja aloitin vielä toisen pussin.

Saatoin heittää loput herkuista roskiin saavutettuani tietyn ähkytason ja kaivaa ne tunnin kuluttua uuden himoaallon seurauksena roskista, kunhan ne eivät olleet koskeneet muihin roskiin… Loppuvaiheessa nousin öisin syömään salaa kylmää basmatiriisiä suoraan kattilasta.

En pystynyt lopettamaan. Juuri näin hullua on addiktin käytös.

Pääni sisällä käytiin loputonta neuvottelua:

Syönkö? En syö. Jos kuitenkin söisin? Vain yhden. Tämän kerran. Huomenna lopetan.

Jokainen lopettamispäätökseni oli vilpitön. Ja aivan yhtä vilpittömästi – ja helposti – rikoin sen.

Ahmimisen jälkeen kirjoitin puhelimeeni uusia suunnitelmia. Päätin aloittaa uuden liikuntaharrastuksen, tyhjentää keittiön kaapit herkuista roskiin ja ostaa seuraavana päivänä vain terveellisiä asioita. Vannotin silloista puolisoani estämään minua ostamasta tiettyjä ruokia.

Seuraavana päivänä sama alkoi alusta. Hirveintä ei ollut edes painonnousu, vaan se että petyin itseeni joka päivä ja katsoin, kuinka itseluottamukseni mureni.

Lopulta mun oli ymmärrettävä kaksi asiaa. Ensinnäkin ketogeenisen ruokavalion voi toteuttaa tavalla, joka ei vastaa oman kehon ja aivojen tarpeita.

Jos mun ongelma olisi ollut vain ruoassa, oikea ruokavalio olisi korjannut kaiken. Makroprosentit eivät kuitenkaan auta, jos jokin tietty ruoka käynnistää joka saatanan kerta sen saman pakonomaisen kierteen eikä ole keinoja kohdata sen taustalla vaikuttavia biologisia, psykologisia ja elämäntilanteeseen liittyviä tekijöitä.

Juuri tämä tärkeä asia ohitetaan lähes kaikissa ruokavalioon keskittyvissä valmennuksissa ja syytetään sitten ihmistä siitä, kun ei kohtuus onnistu.

Kun riippuvaiselta ihmiseltä poistetaan hänen tärkein turruttamisen, palkitsemisen tai selviytymisen keinonsa, hetken aikaa voi mennä hyvin. Alussa olo saattaa olla jopa euforinen: vihdoin hallitsen tämän, vihdoin mun elämä muuttuu, paino laskee.

Mutta auta armias, kun se alkuvaiheen innostus tasaantuu; alkaakin nousta tunteita, muistoja, ajatuksia ja toimintamalleja, joita aiempi syöminen on pitänyt poissa näkyvistä.

Jos tässä kohtaa ainoa käytettävissä oleva työkalu on ruokavalio, riski palata sokeriin, tai siirtää sama pakonomaisuus johonkin toiseen käyttäytymiseen, kasvaa.

Omalla kohdalla syömiseeni vaikutti yhtä aikaa biologia, trauma, stressi, uni, hermoston kuormitus, hormonitoiminta, ympäristö, ihmissuhteet, tunnesäätely ja lapsuudessa opitut selviytymiskeinot.

Sokeririippuvuus oli kuitenkin juurisyy, kaikki muut tekijät elämässäni vain buustasivat tämän ominaisuuden esille tulemista.

Mulle käänteentekevää oli opetella erottamaan toisistaan mun terveydelle sopiva ruokavalio sekä sokeririippuvuuden hoito. Jos keto tuntuu vaikealta tai keho ei vastaa siihen odotetusti, ratkaisu ei välttämättä ole hakata päätä seinään ja ostaa aina sitä seuraavaa uutta ketovalmennusta.

Siksipä päätin ensimmäistä kertaa toimia toisin. Sen sijaan, että olisin etsinyt jälleen uuden valmennuksen tai kirjan, aloin harjoitella yksinkertaisia käytösmuutoksia.

Toipuminen tarkoitti minulle ravitsemuksen lisäksi radikaalia rehellisyyttä, vastuun ottamista omasta elämästä, tuen vastaanottamista, rajojen vetämistä ja vaikeidenkin tunteiden kokemista ilman, että tein trigger-ruoistani tyynyn itseni ja elämäni väliin.

Tämä ei ollut pikaratkaisu, vaan uuden elämän harjoittelua, joka vaati kärsivällisyyshousujen jalkaan pukemista jokaisena päivänä. Se vaati sitä, että lakkasin ajattelemasta ja tavoittelemasta laihtumista ja keskityin sen sijaan aivojeni toipumiseen.

Ymmärsin, että mikään ei muutu, jos mikään ei muutu.

Olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että ympärilläni oli alkoholiriippuvuudesta toipuvia ja omaa riippuvuuttaan hoitavia ihmisiä.

Heidän kokemuksiaan kuunnellessani heräsin yhtenä päivänä pysäyttävään oivallukseen: oma käyttäytymiseni muistutti hämmästyttävän paljon aktiivista päihderiippuvuutta.

Erona oli lähinnä se, että minun aineeni oli ruoka.

En ollut humalassa, mutta elin jatkuvassa aivosumussa. Salailin syömistäni ja olin äärimmäisen ärtynyt, jos en saanut tiettyjä pitkälle jalostettuja ruokia. Yritin lopettaa yhä uudelleen ja koin voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä oireita, kun jätin niitä pois.

Lopulta en saanut syömisestä enää edes todellista mielihyvää. Seuraukset olivat lähes pelkästään kielteisiä, mutta jatkoin silti.

Etsintöjeni kautta löysin sokeririippuvuuden käsitteen sekä opettajani ja mentorini Bitten Jonssonin. Hänellä on oma toipumistausta alkoholi- ja sokeririippuvuudesta sekä vuosikymmenten kokemus riippuvuuksien parissa työskentelemisestä.

Minulle tehtiin SUGAR®-kartoitus, jossa käytiin järjestelmällisesti läpi syömiskäyttäytymiseni ja riippuvuustyyppisten oireideni kehittymistä lapsuudesta aikuisuuteen.

Kartoitus perustuu päihderiippuvuuksien arvioinnissa käytettyihin diagnostisiin kriteereihin, vaikka sokeririippuvuus ei itsessään ole DSM-5- tai ICD-luokituksissa erillinen virallinen diagnoosi.

Oivallus oli yhtä aikaa surullinen ja valtavan vapauttava.

En ollutkaan hullu, laiska, tyhmä tai moraalisesti heikko. Käyttäytymiselleni löytyi ymmärrettävä biologinen ja psykologinen selitys. Opin, että riippuvuusalttiuteen vaikuttavat muun muassa aivojen palkitsemisjärjestelmä, perinnölliset tekijät, ympäristö ja elämän aikana opitut selviytymiskeinot.

En ollut valinnut omaa alttiuttani. Pystyin kuitenkin valitsemaan, alanko hoitaa sitä.

Sokeririippuvuudesta eroon pääsemisessä ei ollut kyse vain siitä, etten olisi yrittänyt tarpeeksi. Tahdonvoiman lisääminen ei ollut ratkaissut ongelmaani, koska olin yrittänyt ratkaista väärää ongelmaa.

Olin kohdellut riippuvuustyyppistä pakonomaisuutta itsekurin puutteena – ja syyttänyt samalla itseäni asiasta, jota en vielä ymmärtänyt.

Raitistuminen ei tapahtunut yhtenä dramaattisena valaistumisena. Minun piti ensin hyväksyä, etten pystynyt käyttämään tiettyjä ruokia kohtuudella, vaikka kuinka halusin.

Minun piti myös opetella ottamaan apua vastaan.

Yksin selviäminen oli ollut lapsuudessani tärkeä selviytymistaito. Se oli auttanut minua kestämään tilanteita, joissa turvaa ei ollut riittävästi saatavilla.

Aikuisena samasta selviytymiskeinosta oli kuitenkin tullut vankila, joka ajoi minut kerta toisensa jälkeen uupumukseen.

Niin kauan kuin käytin ruokaa tunteideni turruttamiseen ja hermostoni säätelemiseen, en pystynyt olemaan terapiassa täysin läsnä.

Saatoin käsitellä asioita järjen tasolla, mutta syömisen ylläpitämä sumu, voimakkaat olotilan vaihtelut ja dissosiaatio pitivät osan kokemuksistani tavoittamattomissa.

Vasta raitistumisen ja sokeririippuvuudesta eroon pääsemisen myötä tuo sumu alkoi hälvetä. Ketoosi tasasi omassa kokemuksessani energiaa ja mielialaa sekä lievitti dissosiaatiohäiriöni oireita. Oloni muuttui vakaammaksi, ja minun oli helpompi pysyä läsnä kehossani, tunteissani ja terapiassa käsiteltävissä asioissa.

Ketoosi ei parantanut traumaani eikä korvannut psykoterapiaa. Se loi minulle kuitenkin tasaisemman fysiologisen pohjan, jonka varassa pystyin viimein tekemään terapiassa syvempää työtä.

Kun kehoni ei enää seilannut jatkuvavien ruokahimojen, ylensyömisen, ruokakrapuloiden ja verensokerin vaihtelujen aallokossa, minulla oli enemmän kapasiteettia kohdata myös psyykkisesti vaikeita asioita.

Sokeririippuvuudesta eroon pääsemisen ansiosta ruokahimojen, ylensyömisen ja ruokakrapuloiden jatkuva kohina hiljeni ja sain takaisin valtavan määrän energiaa.

Ymmärsin, että kaikessa on kyse aivojeni toiminnasta, ei painosta. Raittius palautti kontrollin minulle: aloin pitää itselleni antamani lupaukset.

Jokainen hyvä teko itseäni kohtaan rakensi itsetuntoani takaisin kerros kerrokselta. Opin tuntemaan myös epämiellyttävät tunteet ilman, että minun piti turruttaa ne ruoalla. Huomasin, etteivät vaikeatkaan tunteet kestä ikuisesti. Niiden läpi on mentävä, ja sen jälkeen helpottaa.

Olin 35-vuotias, kun jätin syksyllä 2024 lapsuuteni uskonnon, pitkän avioliiton ja kaikki tutut turvaverkot.

Nuo ratkaisut eivät syntyneet yhdessä yössä. Ne olivat seurausta vuosien toipumistyöstä: siitä, että olin opetellut kuulemaan itseäni, kestämään vaikeita tunteita ja toimimaan arvojeni mukaan silloinkin, kun pelotti.

Fyysinen itsestä huolehtiminen alkoi vaikuttaa kaikkeen siihen, miltä mielessäni tuntui ja minkä koin elämässäni mahdolliseksi.

Kun kehoni ei enää elänyt jatkuvassa uupumuksen, ruokahimojen, olotilan heilahtelujen ja häpeän sumussa, pystyin viimein katsomaan omaa elämääni selkeämmin.

Ja kun näin sen selkeästi, en voinut enää jatkaa samalla tavalla.

Teen tänä päivänä juuri niitä asioita, jotka aikaisemmin siirsin syrjään, koska en uskonut olevani tarpeeksi hyvä, kaunis tai näkyvän arvoinen.

Täytän lokakuussa 38 vuotta. Teen musiikkia bändini kanssa, laulan ja esiinnyn. Harrastan tavoitteellisesti CrossFitia ja elän mieheni kanssa aktiivista, hauskaa ja terveellistä arkea. Sokeririippuvuudesta eroon pääseminen on ollut avain, jonka avulla sain avattua oikean elämän ovet itselleni.

En enää ajattele olevani myöhässä omasta elämästäni.

En romantisoi kokemaani eikä tähän artikkeliin mahtuisi ikinä kaikki se mitä olen kokenut. Vaihtaisin elämästäni todella monta päivää pois, jos voisin. Tunnen silti elämässäni sen upean ja voimakkaan post-traumaattisen kasvun, jota mulla ei olisi ilman kaikkea läpikäymääni.

Ne ovat lahja siinä mielessä, että voin todella sanoa ymmärtäväni ihmisten hankalia olosuhteita. Nuo kokemukset ovat antaneet mulle myös ammatillisesti paljon muiden auttamiseen.

Olen tällä hetkellä onnellisempi, terveempi ja enemmän elossa kuin koskaan aiemmin.

Tiiän, että mulla on mieletön elämä 2.0 edessäni. Aion olla vielä kasikymppisenäkin itsestään huolta pitävä, meikkaava, matkusteleva, aktiivinen, kaunis, laulava, hullun luova ja inspiroiva minä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Paras hetki olisi ehkä ollut eilen. Realistisin hetki on tänään.

Jos olet kyllästynyt aloittamaan aina uudelleen, taistelemaan ruokahimoja vastaan ja syyttämään itseäsi siitä, ettei muutos kanna, tule mukaan LUJA®-viikolle 2.–8.9.

Seitsemän päivän aikana alat ymmärtää, mitä kehossasi ja syömiskäyttäytymisessäsi oikeasti tapahtuu – ja miksi ratkaisu ei välttämättä ole entistä tiukempi kuri.

Lue tästä lisää ja tule mukaan LUJA®-viikolle.

Lue myös: Kanawokki | Kokemuksia geenitesteistä | TRE-menetelmä