Istuskelen parhaillaan muhkusohvamme nurkassa, edessä olevassa takassa kimmeltää kirkkaan oranssi tuli, tiskit ovat pöydällä. Ruokapöydän päällä olevat valkoiset, punaiset ja kirjavat leikkoamarylliksien kukat ovat auenneet ja kodissa on rauhallista. Tuomas on omissa menoissaan ja seuraan samalla jokapäiväistä koirien villiä sohvan vilttien päällä.

Se menee kutakuinkin siten, että toista läpsitään tassuilla joka paikkaan, puristaan samalla kuin pienet kärpäset, haukataan leikillä vähän kaulasta, sitten luppakorvasta, roikutaan kaverin poskessa ja lopuksi pussataan ja käydään nukkumaan vierekkäin. Rulla monottaa sen minkä ehtii, mutta ei ole Riemun nopeita liikkeitä voittanutta. Pieni ja sisukas bostoni on ollut juuri sopivan täpäkkä persoona meidän pikkuperheeseemme – aivan kuin hän olisi aina kuulunut jengiin.

Takana on vuoden kiireisimmät viikot ja vaikka päivät ovat teknisesti ottaen alkaneet pidentymään, käytännön vaikutusta saa tovin vielä odotella. Mielessä on käynyt usein Portugalin paahteiset kadut ja suoraan yläpuolelta porottava aurinko, 40 asteen superhelle ja rento lomamieli. Haluaisin johonkin hulppeaan villaan, jossa on oma uima-allas ja loputon auringonpaiste. Tuoreita hedelmiä, vihannestoreja, vuoria ja merta. Samalla en haluaisi hukata sekuntiakaan tästä pohjoisen taikatalvesta – meillä on kerrankin todella runsaasti lunta ja metsälenkeillä puut ovat täynnä lumen painosta vaappuvia oksia.

Vuoden loppu saa aina mietteliääksi, tänä vuonna jotenkin entistä vahvemmin. Viimeiset kolme kuukautta ovat tuntuneet siltä kuin olisi luotijunassa matkustanut ja jossain vaiheessa matkaa herännyt vain tajuamaan, että eihän meidän tätä reittiä pitänyt valita. Vähän liian täydeksi käynyt arki kaipaa korjausliikettä, johon aion tarttua lempeällä vakavuudella sekä päättäväisyydellä. Sen verran on ikä viisastuttanut, että tietää milloin muuttaa arkea ennen kuin arki on jo väsyttänyt ihmisen.

Tällä hetkellä mielessä on monta isoa kysymystä. Mitä minulle ihan oikeasti kuuluu? Muistanko mitä asioita haluan tehdä käytettävissä olevilla energiaresursseillani? Mitä kaipaan ensi vuonna työelämältä? Entäpä koulunkäynti kaiken tämän hullunmyllyn keskellä? Mitä tehdä tälle perusarjelle, josta on muotoutunut alkutalven hälinässä yhtä boheemia mössöä? (Eikä sillä, ettenkö boheemiutta rakastaisi – tiedän, että ystävämme kuvailisivat meitä tismalleen tuolla ihanalla sanalla – mutta liika on liikaa.)

Näitä juttuja on onneksi aikaa pohdiskella ihan pian, sillä jään ensi viikolla puolentoista viikon somettomalle lomalle. Tai siis luovuuslomalle kuten itse sitä kutsun. Haluan rauhoittua hetkeksi somefeedien lonkeroiden ulottumattomiin, koska jossain vaiheessa kauneudestakin tulee bulkkia ja viesti-ilmoituksista stressiä. Haluan kuulla vain ystävien kuulumisia ja puheensorinaa, tuntea kasvoilla taivaalta tippuvat lumihiutaleet, keskittyä maistamaan herkulliset ruoan maut suussa, käydä nukkumaan rauhassa ja tarttua vihdoin siihen kuukausi sitten ostamaamme kuusenvihreään seinämaaliin. Lukea kirjoja ilman kiirettä minnekään, laittaa kotia yhdessä ja hengähtää. Sytyttää kynttilä vähän useammin tuoksulamppuun, istahtaa sohvalle tietoisena siitä, ettei siitä tarvitse heti nousta.

Toivon myös, että maltan nukkua päiväunia pikkukoira pääni viereen käpertyneenä, ehdimme joka päivä valoisalla talviseen metsään köpöttelemään, saisin ottaa muutaman vauhdikkaan kierroksen fatbikellani Ounasvaaran metsäreiteillä, työt eivät kävisi aamuisin herätessä pienessä mielessäkään, pääsemme suunnittelemallemme laskureissulle vielä pohjoisemmaksi ja syödä itsemme ähkyyn yhteisellä brunssilla ystävien kanssa.

Ehkä suurin oivallus on ollut se, että tässä tarvitaan aikaa – omaa sellaista – eikä pelkästään lomilla, vaan juuri siinä perusarjessa. Tänään käperryn vilttiin, kirjoitan vielä vähän vuoden parhaita ja keitän itselleni kardemumma-kauramaitolattea.

Kuvat Tuomas ja Hannamari Rahkonen