Eletään jo kohta lokakuun puoliväliä, mutta lausuttakoon tämän ihanan kuukauden kunniaksi silti muutama pieni ylistyssana.

Jostain syystä lokakuu on herättänyt minussa aina lämpimiä tunteita. Sen lisäksi, että olen syntynyt lokakuussa, tuntuu siltä että tällä samaisella kaverilla on aina jotain kivaa takataskussaan. Vielä riittää valoa eikä minun tarvitse kilpailla kellon kanssa valokuvauksen ajankohdista.

Alkusyksylle ominaiset sadekelit ovat muuttuneet pieneksi pakkaseksi, maa on kuiva ja koppurainen. Lämpömittari hilaa itseään kiivaasti miinuksen puolelle, mutta taivas tuntuu loistavan sinisempänä ja aurinko paistavan kirkkaampana kuin edelliskesänä konsanaan.

Kuura rouskuu kenkien alla ja muutamat kohmettuneet lehtikasat odottavat pihalla vielä siirtoa ennen kuin talvelle annetaan lupaa tulla. Ilma on raikasta ja pienen ulkoilun jälkeen eteisen peilistä näkyy kaksi puolukkaposkea. Päivät ovat jotenkin rauhallisia ja perinteisesti kiireisen syyskuun jälkeen arki alkaa asettua uomeihinsa.

Tänään kaupunki on peittynyt sankan sumuverhon alle. Se peittää ikkunoista näkyvän horisontin olemattomiin ja paljastaa isoista puista vain kevyet ääriviivat.

Kaivoin viime viikolla kaikki talvivaatteemme esille. Kepoiset kesäjalkineet, ohuet takit ja kaulahuivit suuntasivat pitkään talvisäilöön ja naulakot täyttyivät paksuista villakangastakeista, eteisen kaappi villapipoista ja lattia lämpimistä saapikkaista. Eteisen kuusi neliötä ovat jälleen tehokkaasti täynnä!

Illan ainoa valaistus on pimeässä leimuava takkatuli ja aamun viileys saa käpertymään tiukasti peiton lämpimään syleilyyn. Josko täksi talveksi ostaisimme kirkasvalolampun?