Saattelimme eilen lapsuudenystäväni ja hänen kaksi pienokaistaan lentokoneeseen viiden yhdessä vietetyn päivän jälkeen. Kotiin laskeutui ikävä ja haikea hiljaisuus, suru siitä että he asuvat niin kaukana. Joidenkin ihmisten seurassa voi olla juuri sitä mitä on, ja ystäväni lukeutuu niihin harvinaisuuksiin.

Hänen kanssaan vuosien hiljaisuus tai satojen kilometrien välimatka ei ole päässyt porautumaan ystävyyden väliin. Kaikki on kuten ennenkin, joskin olemme vanhempia ja ehkä hitusen viisaampia? Tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että on hienompaa olla iältään lähempänä kolmeakymppiä kuin sitä kakkosella alkavaa kymmenlukua.

Karttuvasta ikälaskurista huolimatta olemme edelleen juuri niitä lapsenmielisiä nuoria tyttöjä, joita ikä ei estä ottamasta pyörryttäviä vauhteja Angry Birds -puiston hämähäkkikeinussa tai syömästä ihan liikaa vaahtokarkkeja. Pönötys ei ole koskaan kuulunut kummankaan vahvuuksiin, hulluttelu sen sijaan on – ja se on parasta mitä kuvitella saattaa.

Saimme keittiömme aika valmiiksi juuri ennen vieraiden tuloa. Kävimme ostamassa loman lopussa neljä isoa vanerilevyä (15 mm), joista olemme leikanneet mieheni johdolla etulevyjä keittiön muuten valmiisiin laatikoihin. Onneksi en tiennyt projektin laajuudesta ennen sen alkamista, olisi saattanut nimittäin epätoivo iskeä ennenaikaisesti – kaikki laatikot kun oli tyhjennettävä ennen levyjen asennusta ja koti oli sen näköinen, ettei täällä ole koskaan siivottu.

(Siivosin/järjestelin kotia ennen vieraiden tuloa neljä tuntia ennen kuin pääsin varsinaisesti siivoamaan – taitaa olla tämän hetken ennätys).

Operaatio oli sinänsä hyödyllinen, että sain käytyä läpi laatikoiden sisällön konmarituksen ”Tuottaako esine iloa?” – kysymyksen siivittämänä ja kiertoon lähti hyvä määrä tarpeetonta tavaraa. En koskaan heitä mitään roskiin, vaan kierrätän ne roskalavaryhmissä tai annan ystävilleni. Varsinaista KonMari-kirjaa en ole lukenut enkä varmaan aiokaan, mutta tuo kuulemani kysymys on toiminut todella hyvänä ohjenuorana, kun pohtii tavaroista luopumista. Tyhjennyksen seurauksena laatikot jäivät täyttövaiheessa ihanan väljiksi.

Levyjen kiinnityksen jälkeen vahasin etulevyt kuultovalkoisella vahalla, hioin kuivumisen jälkeen ja vahasin levyt vielä uudemman kerran. Sama tehtiin saarekkeen koivutasolle ja tehdään vielä tiskialtaan tasolle.

Epäonninen betonipöytälevy heivataan ulos talosta ja laitetaan tilalle samanlainen koivutaso kuin saareke- ja tiskitasoilla on. Nuo väliaikaiset hyllyt tuossa hanan yläpuolella lähtevät nekin (kuva alla), vasemmalle puolelle tehdään vanerinen kuivauskaappi, johon tulee alumiinilistoilla reunoitettu verkkolasiovi. Teräksinen ja valumisaltaalla varustettu kuivausritilä odottelee sekin jo valmiina, joten enää pitäisi laittaa sirkkeli laulamaan ja alkaa hommiin.

Keittiössä riittää siis puuhaa vieläkin, mutta etulevyjen asennus on rauhoittanut tilan tunnelmaa todella paljon. Oikeastaan niin hurjasti, etten meinaa aamuisin keittiöön löntystäessäni tätä edes tunnistaa omaksi keittiöksemme. Laatikoihin tilaamamme alumiinivetimet saapuivat maanantaina ja niiden kiinnitys on edessä illalla.

Vaikka tämä projekti on ottanut aikaa monestakin eri syystä, on DIY-keittiö juuri niin kaunis ja ihana kuin olimme suunnitelleetkin. Se on meidän näköisemme, hieman teollisuushenkinen ja silti skandinaavisen pelkistetty. Klassinen tyyli ei ole yhtään meitä, pidämme ennemmin odottamattomista sisustusratkaisuista. Teen keittiöstä vielä ison ja laajemman postauksen, kun kaikki on valmista.

Nyt tuntuu, että kyllä tämä remonttihumu vielä tästä – kodin valmistuminen on vihdoin loppusuoralla ja ärsyttävien pikkujuttujen lista uhkaa tyhjentyä vauhdilla. Mutta mitäs sen jälkeen?